Kuva: Janne Kulosaari

Kirjojen, elokuvien ja näytelmien markkinointitekstit vastaavat usein kehnosti sisältöä. En väitä, että Valkeakosken kaupunginteatterin kantaesitykselle Enimmäkseen ihminen olisi käynyt niin, mutta vähän siihen suuntaan. Tähän musiikkinäytelmään on vaikea sovittaa sanoja ”kirpeällä huumorilla kärjistetty”.

Kaksituntisen näytelmän ainoa selkeä huumorikohta nähdään, kun päähenkilö, projektipäällikkö Virpi (Minna Kangas) suunnittelee lähtevänsä rilluttelemaan ja alkaa kiskoa nyloneita jalkaan. Stressaantuneen ja kiireisen naisen sukkahousujen pukeminen on sellaista kiemurtelua lattialla, että kyllä kiitos, tätä lisää.

Mutta siihen se huumori jää. Näytelmä on oikeasti surullinen, viiltävä ja synkkä. Päähenkilön (työ)elämä on yhtä söhellystä ja kivirekeä. Henkistä tukea ei tule mistään.

* *

Näytelmän tunnelma ei ole kaukaa haettu. Monessa työyhteisössä hoetaan parhaillaankin mantraa me-hengestä ja samassa joukkueessa pelaamisesta. Työntekijöille uskotellaan, että ollaan kuin yhtä suurta perhettä.

Lojaalisuus ei vain toimi molempiin suuntiin. Irtisanomislappuja tai tehostamistoimia odotellessa työväki arvailee omaa paikkaansa ”perheessä”. Moni saa huomata, ettei sitoutuneisuutta ja ahkeraa työntekoa arvosteta käytännössä lainkaan.

Siksi ei ole ihme, että työpaikoilla ei nähdä yhteen hitsautuneita joukkueita, vaan itsekkäitä yksilöpelaajia, jotka pyrkivät turvaamaan selustansa epävarmoissa olosuhteissa. Ihminen ei ole työkaverina parhaimmillaan, kun on koko ajan selviytymismoodi päällä.

* *

Näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja Kati Sirén haastatteli näytelmää varten kymmeniä ihmisiä kuullakseen, mikä työelämässä mättää. Hänen mukaansa yhä useampi haluaa tulla kuulluksi ja päästä mukaan vaikuttamaan työelämän käänteisiin.

Näytelmässä annetaan ymmärtää, että nuoret työntekijät eivät välttämättä tule tyytymään pelkkään suorittamiseen ja sellaisen kiitoksen ja arvostuksen odotteluun, jota ei koskaan tule. Järjettömältä vaikuttavan puurtamisen ja oman elämän tärväämisen työelämän alttarille uskotaan olevan 1960-lukulaisten juttu.

Toivotaan, että tulossa on uusi uljas sukupolvi, joka osaa laittaa kasvottomalle pääomalle ja sitä matkimaan lähteneelle julkiselle sektorille hanttiin. Vai ovatko työelämän kummalliset roolit ja niiden myötä tuleva epäoikeudenmukaisuus sittenkin enemmän ihmisluonteeseen kuin sukupolveen sidottuja asioita?

Kuva: Janne Kulosaari

* *

Valkeakoskella esitettävä Enimmäkseen ihminen ei ole katsojalleen helppo kokemus. Se on mystinen ja monitahoinen keitto, jossa on niin paljon aineksia, että katsoja tuntee hetkittäin tipahtaneensa kärryiltä ja kadottaneensa punaisen langan. Sellaistahan se työelämäkin pahimmillaan on.

Pääosaa esittävä Minna Kangas on roolissaan loistava. Häntä vedetään niin monta kertaa henkisen mankelin läpi, että teki mieli huutaa hänelle armoa ja heittää lavalle beetasalpaajaa.

Vakuuttavasti rooleistaan suoriutuvat myös sähköurakoitsija Jamppa Valoa näyttelevä Pasi Repo ja lvi-suunnittelija Raimo Smolanderia esittävä Juha Koskinen. Pasi Repo alkaa olla kaupunginteatterin luottomiehiä, niin uskottavasti hän solahtaa rooliin kuin rooliin.

Pätevästi oman roolinsa veti myös nuori Aarre Vesa, joka näytteli projektipäällikön Joel-poikaa.

Aivan oma lukunsa on näytelmän visuaalinen puoli ja näytelmää varten sävelletyt ja sanoitetut laulut. Ihan täydellistä herkkua silmille ja korville. Miia Änäkkälän suunnittelema lavastus toimi vähin keinoin, kauniisti kuin maalaus yhdessä Rita Ilolan ja Suvi Rokan valosuunnittelun kanssa. Juha Kujanpään sävellykset yhdessä Anu Takaniemen sanoitusten kanssa veivät tarinaa ja tunnelmaa tehokkaasti eteenpäin.

* *

Valkeakosken tuore kantaesitys on saanut yleisöltä toistaiseksi hyvin vaihtelevan vastaanoton. Modernilla otteellaan se eroaa selkeästi siitä, mitä maakunnan pikkuteattereilta on totuttu näkemään. Kokeilevuus vaatii rohkeutta ja kanttia koronan jälkeisinä aikoina, jolloin yleisö pitää saada katsomoon takaisin jollakin helpolla ja kevyellä.

No, Enimmäkseen ihminen ei ole helppoa tai kevyttä. Se on Valkeakosken kaupunginteatterin lahjakkaan työryhmän ajatushautomon lopputulos, jossa omia ja katsojan rajoja kolkutellaan haastavasti. Vielä kun käsikirjoitukseen olisi ladattu reippaasti enemmän överiyttä ja järjetöntä mustaa huumoria, voitaisiin puhua napakympistä. Nyt se kaikkein paras onnistuminen hyvistä näyttelijäsuorituksista ja puitteista huolimatta antoi odottaa itseään.

Heli Mustonen

Enimmäkseen ihminen

• Käsikirjoitus ja ohjaus Kati Sirén
• Sävellys Juha Kujanpää
• Sanoitukset Anu Takaniemi
• Valosuunnittelijat Rita Ilola ja Suvi Rokka
• Äänisuunnittelija Jesse Soini
• Maskeeraus Heidi Tourunen
• Pukusuunnittelu ja toteutus Sanni Tamminen, Anita Valo, Erika Salonen
• Koreografiat Jutta Wrangen
• Lavastussuunnittelija Miia Änäkkälä
• Lavasteiden rakennus Heino Pekkarinen
• Graafiset materiaalit Janne Kulosaari
• Rooleissa Kirsti Elo, Senni Huoviala, Johanna Jokinen, Marika Järvinen, Mauri Järvinen, Minna Kangas, Juha Koskinen, Sari Metsäkylä-Tuominen, Meri Ollila, Pasi Repo, Anu Takaniemi, Reeta Tenhola, Tapsa Tuomisto, Aarre Vesa.
• Muusikot Sohvi Peltola, Tapio Tuomisto, Sari Metsäkylä-Tuominen ja Pasi Repo.

Kantaesitys Valkeakosken kaupunginteatterissa 8.10.2022. Esityksiä 10.12.2022 asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua