Kuvat: Mitro Härkönen

Kun olin koulutyttö, kadun toisella puolella oli kirjakauppa, josta koulutarpeet ostettiin. Muistan, miten kaupan ikkunoihin ilmestyi mainosjulisteita Maria Jotunin postuumisti ilmestyneestä teoksesta Huojuva talo (1963), ja myymälätiskin korkeat kirjapinot huojuivat nekin. Kuulin huhuja, että kustantamo (Otava) olisi kieltäytynyt julkaisemasta teosta aiemmin sen arkaluonteisuuden tähden, mitä ikinä tuo määritelmä silloin tarkoittikaan.

Kirja löytyi myös kotimme kirjahyllystä, mutta tartuin siihen vasta lukiolaisena – ja päätin tehdä esitelmän. Tiedän olleeni tunnekuohussa, mutta mieleeni ei ole jäänyt, mitä kirjoitin. Oletan, että tekstini on sisältänyt runsaasti teinipaatosta.

Maria Jotunin (1880–1943) monet, yhä edelleen elävät näytelmät on katsojan ollut helpompi ottaa vastaan, koska niiden sisältämään tarkkanäköisyyteen ihmisluonteen nurjista puolista on sisältynyt myös huumoria.

Suomen Kansallisteatterin pienen näyttämön Jotuni-esitys on helmi. Tosin Maria Jotuni (tyrmäävä Sari Puumalainen) tuhahtelee halveksuvasti, jos hänen näytelmiään pidetään komedioina. Pois se hänestä!

Antti Pääkkönen on kirjallisuudentutkija, professori Viljo Tarkiainen.

* *

Mutta palataan alkuun. Jotunin ohjaaja Heini Tola ja kirjailija Anneli Kanto ovat kirjoittaneet näytelmän yhdessä. He ovat lukeneet kaiken, mitä Maria Jotunista on kirjoitettu, sekä kaiken, mitä Maria Jotuni itse on kirjoittanut. Sitten he keskustelivat ja pallottelivat kirjoittamiaan tekstejä ja kommentoivat niitä – ja lopuksi he eivät enää tienneet, kumpi oli kummankin kirjoittamaa, mutta näytelmätekstistä tuli oikein hyvä (eivät he sellaista julkisesti sanoneet, mutta varmaankin tunsivat niin.)

Näytelmässä on kyse kirjailija Maria Jotunista, hänen aviomiehestään, kirjallisuudentutkija, professori Viljo Tarkiaisesta (vähäeleisesti rooliaan kasvattava Antti Pääkkönen) ja pariskunnan tulehtuvasta avioliitosta sekä kärsivistä lapsista heidän välissään.

Viljo Tarkiaisen tavoitteena on perustaa perhe ja elää kulttuurikodissa (toisin kuin omassa lapsuudessaan). Hän on suunnattoman ihastunut Maria Jotuniin, joka puolestaan ei tahdo naimisiin, vaan hänen haaveensa on olla itsenäinen kirjailija vailla perhekahleita. Tarkiainen lupaa auttaa Mariaa tämän tekstien esilukijana ja käyttämällä kaikkia kirjallisuuteen liittyviä suhteitaan Marian hyväksi. Kun Maria tulee vahingossa raskaaksi, muuta vaihtoehtoa kuin avioituminen ei ole. Myös toinen lapsi syntyy nopeassa tahdissa.

Ennen lapsia ja avioliittoa Maria on intoillut halustaan saada kuuluisuutta ja kauniita vaatteita. Viljo puolestaan halajaa yhteiskunnallista arvostusta ja menestystä uralla. Asenteellista kylläkin, kun Maria kertoo haaveilemastaan tulevaisuudesta, yleisö tuntuu hymähtelevän ymmärtäväisesti nuoren naisen pinnallisillekin toiveille, mutta Viljon visioihin suhtaudutaan heti torjuvasti ja pilkallisesti.

Pitkin näytelmän kulkua ivanaurun kohteena on Viljon miltei patologinen sivistyneisyyden ihailu ja sen jäljittely sekä muodollisen ja korrektin käytöksen vaade paitsi kotioloissa, aivan erityisesti julkisuudessa. Lapset inhoavat näitä pakollisia perheen näytösluonteisia sunnuntaikävelyjä, vaikka ne teatterikohtauksina huvittavia ovatkin. Se, miten näytelmissä liikutaan tai ilmennetään tunnetiloja liikkeellä, on tärkeää. (Jotuni-näytelmän koreografisena konsultoijana on toiminut Marjo Kuusela.)

Veljekset Heikki Pitkänen ja Ilja Peltonen.

* *

Kuten arvata saattaa, perhe-elämän pyörittäminen vie kaiken ajan ja rauhan Marian kirjoitustyöltä. Viljon sosiaalinen ja ammatillinen nousu sekä rahan ansainta vaativat puolestaan pitkiä päiviä ja myöhäisiä iltoja yliopistolla ja tärkeissä kokouksissa. Marian tukeminen on unohtunut tyystin, ja kun tarkastelee Jotunin laajaa kirjallista tuotantoa näytelmän antamassa valossa, se tuntuu silkalta ihmeeltä.

Vastusteltuaan pitkään Marian pyyntöä saada kotiapulainen, Viljo myöntyy lopulta ja hakee kotiseudultaan nuoren tytön heille piiaksi. Ajatuksena on, ettei maalaistollukalle tarvitse maksaa paljon. Ei varmaan osaa lukeakaan, tuumaa Viljo.

Tästä alun alentuvasta suhtautumisesta huolimatta Siiri (suloinen Anna Airola) osoittautuu ahkeraksi ja miellyttäväksi ihmiseksi, joka osaa myös lukea ja josta koko perhe pitää. Siiri on huolissaan mutta neuvoton avioparin lisääntyvästä keskinäisestä kireydestä, heidän enenevästä riitelystään ja Marian kostokeinosta, Viljoa raivostuttavasta mykkäkoulusta. Siiri myös oivaltaa, miten paljon kodin ilmapiiri vaikuttaa kasvaviin veljeksiin. Esikoinen Jukka (Ilja Peltonen) on enemmän äitinsä lemmikki, kun taas nuorempi Tuttu (Heikki Pitkänen) välttää hankalia hetkiä paremmin kuin kapinoiva ja isälleen vastaan sanova veljensä. Niinpä perheenpään räjähdykset kohdistuvat useammin Jukkaan, mutta kumpikin saa kyllä osansa isän kurinpidosta.

Mustelmat ja lyönnit ovat Mariallekin yhä tutumpia. Hän ei osaa alistua, vaan kärjistää tilanteita. Hän saa myös kohtuuttomia mustasukkaisuuskohtauksia. Maria ei rakasta miestään, mutta avioliittovala on hänen mielestään pitävä, joten syrjähypyt eivät ole hyväksyttäviä. Mitään todistusaineistoa petoksista ei kuitenkaan ole. Perhe on joka tapauksessa jo rikki, mutta edelleen ulospäin eheä. Kulissit on pidettävä pystyssä ja sivistyneen perheen julkisuuskuva säilytettävä.

Väliajan jälkeen näytelmän tunnelma on entistä uhkaavampi. Koti näyttää vauraammalta kuin ennen, mutta sekin on harhaa, koska velkaa on. Mariaa palkitaan kyllä kirjailijana, mutta ahdistus lukittaa hänen luovuuttaan. Maria on pitänyt naimisiin mentyäänkin tyttönimensä Jotunin, ja se on Viljosta aviomiehen vähättelyn osoitus, mikä lisää hänen kaunaisuuttaan. Kodin ulkopuolella Viljo esiintyy vaimonsa kirjallisen uran tukijana, ja onnistuu taitavasti synnyttämään vaikutelman osuudestaan Marian menestykseen. Vaikka juuri hänen toimintansa on pitkään ollut sen suurin este.

Siiri-piikana nähdään Anna Airola.

* *

Näytelmän lavastussuunnittelija on Katri Rentto. Kansallisteatterin pieni näyttämö on sopivan kokoinen tälle esitykselle, Lavastus on eleetön ja symmetrinen. Pidin kovasti kaikista lavastusratkaisuista. Esimerkiksi ylhäältä laskeutuva leveä vaatetanko takkeineen oli näyttävä, hauska ja toimiva elementti. Aluksi lavalla on vain kaksi tuolia, mutta perheen kasvaessa niitä kannetaan lisää. Myös ovia joista tulla ja mennä on enemmän näytelmän jälkipuoliskolla. Huonekalujen ja ovien materiaali näyttää tammelta. Tuolit ovat eriparisia, mutta kauniita. Pojat kokoavat niistä ja perheen matkalaukuista leikkitorneja. Nämä rakennelmat huojuvat aikansa ja kaatuvat sitten.

Vaikka pariskunnan käyskentelyt Töölönlahden ympäri säässä kuin säässä vuodenajasta toiseen olisi silkkaa silmänlumetta ja flaneerausta vailla oikeaa tarkoitusta, se näyttää hyvältä! Samoin matka Pietariin Nevan rantamille silloin, kun kaikki oli vielä hyvin ja iloista. Nykyteatterissa videosuunnittelu (tässä näytelmässä Paula Lehtonen) on virkistävä lisä visuaalisuuteen.

Se, että perheen pojat ovat jo syntyessään keski-ikäisiä miehiä, hämmentää aluksi, mutta siihen tottuu nopeasti. Samoin muusikko Salla Markkasen siirtyminen harppunsa ääreltä osaksi näytelmää yhtä pitkine letteineen kuin Siirilläkin on, tuntuu luontevalta. Myös Markkasen hyräilemä sävelmä on kaunis, vaikka hiukan vierastankin korkeita naisääniä.

Ajoittain ristiriitaa aiheuttaa mielestäni se, että Viljo Tarkiainen näyttäytyy säälittävänä, vaikka on julma. Koko näytelmää hallitseva Maria Jotuni on kuin pyörremyrsky paikallaan ollessaankin. Jotunin mieli on yhtä villi ja kesytön kuin hänen tarhapöllön kaltainen hiuksistonsa!

Käsiohjelmassa Maria Jotunin motoksi on merkitty: ”Paras puhua niin kauan kuin on elossa”. Toisaalta moni voi olla vaarassa menettää henkensä siksi, ettei vaikene.

Entä mikä oli totta, mikä näytelmää Maria Jotunin avioliitossa? Selviääkö vastaus 20 vuotta Jotunin kuoleman jälkeen julkaistussa romaanissa Huojuva talo?

Ritva Alpola

EDIT 12.9. klo 11.56. Antti Pääkkösen nimi korjattu oikein.

* *

Jotuni

• Teksti Heini Tola & Anneli Kanto
• Ohjaus Heini Tola
• Lavastussuunnittelu Katri Rentto
• Pukusuunnittelu Tarja Simone
• Musiikki Salla Markkanen
• Koreografinen konsultaatio Marjo Kuusela
• Valosuunnittelu Kare Markkola
• Videosuunnittelu Paula Lehtonen
• Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
• Rooleissa Anna Airola, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Salla Markkanen

Kantaesitys Helsingin Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 10.9.2025. Esityksiä 27.12. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua