Joensuun ylioppilasteatterin Murha teatterissa lähentelee absurdiudessaan elävää todellisuutta

Kuva: Joensuun ylioppilasteatteri

Joku ammutaan teatterissa ujuttamalla salaa kova panos paukkupanoksen tilalle aseeseen. Tässä kaikuvat viime vuoden tapahtumat, kun Alec Baldwin vahingossa ampui kuvaaja Halyna Hutchinsin Rust-elokuvan kuvauksissa. Oikein millään järjellä ajateltuna ei pitäisi olla mahdollista, että joku vahingossa unohtaa kovan panoksen esityksessä käytettävään aseeseen, mutta niin vain kävi. Tässä siis kyllä on lähtökohtaa absurdille, karnevalistiselle teatterille, joka joskus pääsee lähelle sitä, kuinka absurdia ja karnevalistista todellinen elämä on.

Joensuun ylioppilasteatterin Murha teatterissa -näytelmässä teatterissa tapahtuu murha. Yksityisetsivä selvittää tapausta, johon kytkeytyy kolmiodraama sekä vaikeita perhesuhteita. Oona ja Teemu Heikkisen kirjoittama ja ohjaama Murha teatterissa on musiikkinäytelmäksi puettu murhamysteeri, joka ei ota itseään liian vakavasti. Tämä on sekä etu että ongelma.

Kenties on ajateltu, että tässä ajassa kun joudutaan jännittämään jo sitä, onko teatteriesityksiä ylipäänsä mahdollista esittää, ei kukaan jaksa mitään kovin raskassoutuista paatosta. Murha teatterissa antaakin lupauksen kevyestä viihdetuokiosta. Mukana on tanssia, laulua, estetisoitua väkivaltaa, paikallishuumoria ja populaarikulttuuriviittauksia. Henkilöhahmot on jätetty karikatyyreiksi, ja tässä tapauksessa se palvelee tarkoitusta. Samalla nojataan vähän absurdin teatterin ja eräänlaisen maagisen realismin suuntaan.

Kuva: Joensuun ylioppilasteatteri

Teksti on kiehtova, mutta dramaturgia jää puolitiehen. Näytelmän tarinaa on vaikea seurata, esityksen rytmi on hapuileva ja dramaturgian kaoottinen hektisyys pitää katsojan levottoman epävarmuuden vallassa. Minulla kesti esimerkiksi loputtoman pitkään ymmärtää, että näytelmän kolme haamua ovat haamuja. Tai itse asiassa se kerrottiin minulle näytelmän jälkeen. Muutakin hämmennystä on. Tuntuu siltä, että ohjaus on jäänyt kesken, vaikka potentiaali ties mihin on ilmeinen. Harrastajateatterin tragedia: aika ja resurssit ovat kovin rajalliset.

Näyttelijöistä Sampsa Salo välittää hienosti nurkkaan ajetun miehen eksistentiaalisen ahdistuksen, Pinja Kuntola on sopivasti maaninen. Emmi Kiiskinen ja Paula Röyskö kannattelevat esitystä varmaotteisesti. Unto Koskinen räjäyttää pankin muutamaan kertaan hallitun taidokkaasti. Lopulta kuitenkin ilahduttavinta katsottavaa on vahvasti fyysiseen ilmaisuun nojaava haamukolmikko Raisa Juupaluoma, Kalle Högbacka ja Esperanza Parkkinen. Näin, vaikka en tiennytkään, mistä on kyse.

Musiikki esityksessä hämmentää, mutta niin sen on kai tarkoituskin. On kuin Arttu Wiskaria maustettaisiin tujauksella Popedaa, sekoitettaisiin Eleonoora Rosenholmiin ja ravistettaisiin voimakkaasti. Oudon kiehtovaa.

Kaikkinensa esitys jättää käteen paljon pureksittavaa, mutta ihan niin paljon ei tarvitsisi jättää, sillä osa pureksittavasta jää sen takia, että katsoja yksinkertaisesti eksyy matkan varrella. Esitys on silti viihdyttävä, ja iloa tuottaa jo pelkästään se, että pääsee teatteriin.

Pasi Huttunen
paspah [at] gmail.com
Twitter ja Insta: @paspah

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua