Hyvät näyttelijäsuoritukset saavat väkisinkin hyrskymään – arviossa Viialan teatterin ”Paniikki”

Kuva: Viialan teatteri

Äkkiseltään voisi ajatella, että Mika Myllyahon näytelmä Paniikki on varma valinta. Se on vuonna 2005 kantaesityksensä saanut komedia kolmesta miehestä, jotka terapoi toisiaan viikon verran sekavasti ja ryminällä.

Yhden puoliso on vihjaissut, että miehen pitäisi miettiä syntyjä syviä. Epäselväksi oli vain jäänyt, että mitä se vaimo loppujen lopuksi tarkoitti.

Niinpä viikon aikana miehet analysoivat omasta ja toisten elämästä vähän kaikkea. Puhutaan peloista, parisuhteen vaikeudesta, rakastamisesta, menestyksestä, keskinäisestä erilaisuudesta ja kai vähän ystävyydestäkin.

* *

Paniikki on ollut huikea menestys niin Suomessa kuin maailmalla. Se on käännetty ainakin 12 kielelle.

Todellisuudessa takuuvarmaa komediaa ei olekaan. Käytännössä Paniikki on tekstinä niin runsas ja monipolvinen, että se syttyy alkupuolella vähän hitaasti, mutta kun se pääsee vauhtiin, sitä ei pysäytä mikään.

Näytelmä tarvitsee rooleihinsa sutjakasti heittäytyvät näyttelijät ja tekstiin täysillä uskovan ohjaajan. Viialassa molemmat toteutuvat.

Sami Koljonen (vas.), Teemu Polakovski ja JP Ussa. Kuva: Viialan teatteri

* *

Leoa esittävä JP Ussa piirtää taitavasti kuvan ihmisestä, joka näkee ongelmat hyvin konkreettisina. Jokin on joko selvästi rikki niin kuin hissi, tai sitten se ei ole rikki ollenkaan. Tunteista on kryptistä puhua, sillä kyllä vaimon pitäisi tuntea miehensä rakkaus, kun tämä hyrisee tyytyväisenä autonratissa viedessään puolison ajelulle. Kun koneet toimivat ja kaikki kulkee omalla painollaan, ei kai tässä ongelmia ole – vai onko?

Maxin roolissa oleva Sami Koljonen saa ehkä eniten aineksia roolinsa rakentamiseen, sillä Maxissa on kaikuja käsikirjoittaja Mika Myllyahosta itsestään, joka on julkisuudessa puhunut paljon peloistaan ja paniikkihäiriöstään. Koljonen ottaa roolista kaiken irti kehonkieltä myöten. Näytelmä saa vakavia sävyjä, kun paniikkihäiriötä käsitellään, mutta tämäkin inhimillisen elämän puoli käsitellään esityksessä taitavasti. Ehkä meissä kaikissa velloo pieni paniikkihäiriö silloin tällöin, sillä asiasta puhuminen tekee väistämättä surulliseksi.

Jonia näyttelevä Teemu Polakovski on äkkiseltään hyväntahtoinen ja mukava, mutta kovin pintapuolinen kaveri, jota ongelmat eivät tunnu koskettavan lainkaan. Näytelmän edetessä selviää, että kärsimättömyys ja lyhytjänteisyys ovat yhtä piinaavia ominaisuuksia kuin pelot, sillä niiden takaa ei pysty ponnistamaan aitoihin ihmissuhteisiin eikä oikein lopulta pärjäämään arvaamattomassa työelämässäkään.

* *

Viialan teatterin ja Forssan teatterin yhteistyönä syntynyt esitys jää siis hyvällä mieleen, kiitos vakuuttavan näyttelijäkolmikon. He todella vaikuttavat kaveriporukalta, joka on joutunut monin eri tavoin paniikkiin. Näyttelijöiden fyysisiä ominaisuuksia käytetään esityksessä siekailematta hyväksi punnerruksia ja alastomuutta myöten.

Jos nyt jotakin näyttelijätyön ulkopuolelta pitäisi mainita, niin ehkä näytelmässä olisi pärjätty vähemmillä videoilla, tai sitten telkkarin sijoittelu näyttämöllä on ongelma, kun se sijaitsi niin etäällä keskiöstä.

Ohjaaja Marko Itkonen on kannustanut ja rohkaissut näyttelijät äärirajoille. Tekstirunsautta kuljetetaan sopivan villisti eteenpäin. Lopussa tulee tunne, että olisi tätä seurannut vielä toisenkin mokoman.

Yhtään en tiedä, miksi näytelmän loppu sai vedet silmiin, mutta sellaista se aito teatteri on. Nykäisee katsojaa kummallisesti naruista.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua