Epäilyksen synti ja anteeksisaamisen helpotus – arviossa Tampereen Teatterin Synninkantajat

03.09.2020

Auroora ja Juhani. Kuvat: Heikki Järvinen

TEATTERI | Lestadiolaisen liikkeen dogmatisoitumisen aikaan sijoittuva Synninkantajat kuvaa turvallisuuden tarvetta, vallankäyttöä ja kontrollointia sekä niistä kumpuavasta ahdistuneisuutta ja ristiriidan tunnetta.

”Näytelmä kertoo tarinaa, mutta päästää sisään tunnelmiin harvoin ja silloinkin kiirehtii jo seuraavaan. Hahmot jäävät monin paikoin turhan ohuiksi ja yksiulotteisiksi, eikä niistä saa otetta.”

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

Synninkantajat

  • Ohjaus ja käsikirjoitus: Maia Häkli
  • Rooleissa: Antti Tiensuu, Aliisa Pulkkinen, Esa Latva-Äijö, Eeva Hakulinen, Konsta Laakso, Sara-Maria Heinonen
  • Ensi-ilta: 2.9.2020 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö. Esityskalenteri.

Pauliina Rauhalan romaani Synninkantajat (2018) nähdään nyt ensikertaa näytelmänä Tampereen Teatterin näyttämöllä. Oulun Teatterin dramatisointi samasta teoksesta saa ensi iltansa 11.9.2020.

Tampereen Teatterin version on Rauhalan teoksen pohjalta näytelmäksi kirjoittanut ja ohjannut Maia Häkli. Se on myös Häklin taiteellinen opinnäytetyö.

* *

Synninkantajat kuvaa turvallisuuden tarvetta ja yhteisön sisäänpäinkääntyneisyyttä, vallankäyttöä, rajojen asettamista ja kontrollointia sekä niistä kumpuavaa ahdistuneisuutta ja ristiriidan tunnetta. – Hoitokokoukset ovat tämän kuvion keskiössä.

Näytelmä sijoittuu 1970-luvulle lestadiolaisen liikkeen dogmatisoitumisen ja hoitokokouksien alkamisen aikakauteen, olosuhteisiin, joissa ihmiset tarkkailivat ja ilmiantoivat toisiaan. Synnin alkujuuri, väärä henki, on katkaistava ja tässä hoitokokoukset astuvat kuvaan.

Hoitokokoukset olivat julkisia ja pakotettuja sielunhoidollisia tilaisuuksia, joissa ilmiantojen perusteella käsiteltiin yhteisöön kuuluvien syntejä. Myös yhteisöstä erottaminen oli rangaistuksena mahdollinen. – Meidän aikanamme hoitokokoukset on nähty henkisenä ja hengellisenä väkivaltana.

Näytelmässä kuvataan yhteisön elämää keskittyen pienen pojan Aaronin ja nuoren naisen Aurooran yhteisössä kokemaan. Aurooran tarina vaikuttaa kuitenkin kallistuvan tämän äidin Aliisan hahmon kuvaukseen, tämän puolustaessa tytärtään.

synninkantajat 56

Aliisa ja Auroora.

* *

Käsikirjoitus avautuu lapsen näkökulmasta 9-vuotiaan Aaronin (Antti Tiensuu) suulla. Hänen kauttaan käsitellään lapsen elämän turvallisuutta, turvattomuutta ja ristiriitaa, jonka turvan menettäminen aiheuttaa.

Ennakkoon näytelmää on luonnehdittu myös hauskaksi kertomukseksi varsinkin lapsen näkökulman ja kerronnan tähden. – Hauskuus on kuitenkin asetelmasta kaukana. Vaikka lapsen maailma pyritään esittämään herttaisena ja vilpittömänä, on lapsen asema tässä kokonaisuudessa jo ajatuksen tasolla ahdistava.

Pienen pojan esittäminen jopa tietynlaisen komiikan keinoin ei ole onnistunut ratkaisu. – Aikuisen esittämä lapsihahmo jää jotenkin ilmaan. Sen tietynlainen sketsimäinen habitus ja epäsuhtainen koomisuus häiritsee alusta saakka, eikä tee oikeutta pojan keskeiselle ja raadollisellekin asemalle näytelmän kokonaisuudessa.

Vaikka lapsekkuuden näyttämisen tapa ei minulle toimi, Tiensuu tekee roolinsa sille annetuissa raameissa kuitenkin varmasti.

Pienen pojan turva ja turvattomuus. Synti vaanii kaikkialla. Paha maailma ja sen vaarat. Syyllisyydentunto, ahdistuneisuus ja lapsen avoin ja altis mieli. Anteeksi saamisen ”lämmin kylpy”.

Papan siunaava käsi. Milloin pääsee kotiin turvaan? – Nämä toistuvat Aaronin puheissa ja piirtävät kuvan lapsen kokemusmaailmasta uskonnollisen yhteisön valvovassa ilmapiirissä.

Ristiriita tuntuu kuitenkin kahtia halkeamiselta. Hempeyden synti, se kun tekee mieli rakastaa, vaikka ei saisi. Sääli ei saa viedä mukanaan. – Lähtemisovi kolahtaa eri tavalla kuin saapumisovi.

synninkantajat 22

Aaron 9 v. (Antti Tiensuu).

* *

Toisen näytelmän kiinnekohdan tulisi olla Aurooran (Sara-Maria Heinonen) kasvutarina. Sen kautta kuvataan nuoren naisen itsemääräämisoikeutta lestadiolaisyhteisössä hänen rakastuessaan vääräuskoiseen ulkopuoliseen mieheen, Juhaniin (Konsta Laakso).

Aurooran hahmo jää kuitenkin pettymyksekseni hajanaiseksi. Sen läsnäolo näytelmässä on hätäistä ja poukkoilevaa jo rakenteellisistakin seikoista johtuen.

Yksittäiset kohtaukset henkivät lupaavaa tunnelmaa, mutta ne ohitetaan liian nopeasti ja palataan kerronnalliseen, yksiulotteiseen ja tasapaksuunkin yhteisön kuvaukseen.

Auroora kamppailee rajat ylittävän rakkauden kanssa, mutta hänen syyllisyydentuntoaan ei näyttämöllä tavoita. Heinosen roolityö on sinänsä luonteva, mutta hänelle ei anneta näytelmässä tilaa. Elämän ahtautta henkivät hetket eivät kasva täyteen mittaansa.

Äidin hankkimien yliopistojen valintakoeoppaiden pyöritteleminen keittiön pöydällä ei toimi millään tasolla ja vie aikaa hämmennyksen ja ristiriidan toimivilta ilmauksilta.

Nuoren parin salaiset kohtaamisen yöllisellä kivellä ovat näytelmän lupaavaa antia. Tunnelman soisi kuitenkin kasvavan. Puhumattomuus, kehon kieli, äänimaailma ja valot toimivat, mutta jäävät vain ohikiitäviksi vilahduksiksi. Kielletyn tuntua ei saada täysin esiin, vaikka Juhani tupakoikin.

* *

Uskonyhteisön keskeisenä hahmona on saarnamies ja Aaronin pappa Taisto (Esa Latva-Äijö).

Taiston mukaan juuri Auroora on suuressa vaarassa. Taisto näkee Aurooran lyhytnäköisenä ja ajallisuuteen kiintyneenä, sielunvihollisen valtaan joutuneena. – Jumala tuomitsee huorintekijät ja vapaamielisyys on vaarallista.

Taiston yllättävän maltillinen rooli jää enimmäkseen muiden hahmojen varjoon. Toisaalta on oivaltavaa esittää saarnamies vähemmän tulikivenkatkuisena ja ihmisten rikkinäisyyttäkin pohtivana toimijana. Myös hän on lopulta eksyksissä ja väärintekijä, säännöistä ja rajoista huolimatta.

Raakel (Eeva Hakulinen) on Aaronin äiti ja Aurooran sisko. Hän esittäytyy kuuliaisesti sääntöjä noudattavana toimijana, joka alistuu ryhmän paineen alla. Hän tekee niin kuin kokee oikeaksi ja kääntää selkänsä jopa omalle äidilleen.

* *

Aurooran äiti ja Aaronin mummi Aliisa (Aliisa Pulkkinen) näyttäytyy voimakkaan luontosuhteen omaavana viisaana naisena ja järjen äänenä, joka puolustaa tytärtään. Hän näkee Taistossa miehen, joka on asettautunut naisten ja lasten yläpuolelle. – Aliisan ja Jumalan välissä ei ole ainoatakaan ihmistä!

Usko ei Aliisan mukaan ole suoritus. Hän ei etsi eroja vaan yhteyttä muihin. ”Ihmiset lähenevät ja loittonevat, se on kuin vuorovesi meissä.”

Aliisan hahmon toteutuksessa on hienoja aihioita, jotka ovat kuitenkin paikoin liian kiireisiä ja eivätkä syvene.

Koska Aliisa ei alistu määräyksiin häntä vältetään. – ”Jos et Jumalaa kunnioita, kunnioittaisit edes perhettäsi.”

Aliisan rooli on kokonaisuudessa keskeinen. Hänen ja Aaronin läsnäolo ovat vallitsevia. Pulkkisen on roolissaan uskottava, mutta ainakin ensi-illassa sujuvuus jää paikoin toteutumatta.

synninkantajat 15

Taisto, Aliisa ja Aaron.

* *

Näytelmässä seesteisyys, onni, luonnon ihmeet ja turva kohtaavat ihmisten pahuuden, kaikkialla vaanivan synnin ja sielunvihollisen vaarat sekä valvonnan kulttuurin. Ihmiset janoavat rakkautta, mutta samalla osoittelevat virheitä toisissaan. – Senkin he tekevät rakkaudesta.

Vesielementti toimii jonkinlaisena vertauskuvana aina Nooan arkin kautta mielen hajoamisen kuvaukseen hukkumisena ja pimeään joutumisena.

Luontoteema toistuu näytelmässä. Luonto, jonka osa ihminenkin on ja joka lopulta ei piittaa ihmisen asettamista raja-aidoista ja kielloista. Nämä vertauskuvat ovat näytelmän vahvuuksia.

Niin kuin linnunpöntön rakenne ja aukkojen mitat, niin on ihmisenkin asetuttava osaansa yhteisössä ja toimittava sen asettamissa rajoissa. Silti hän voi epäonnistua ja epäonnistuukin kaikkien valvoessa toisiaan.

* *

Näytelmä kertoo tarinaa, mutta päästää sisään tunnelmiin harvoin ja silloinkin kiirehtii jo seuraavaan. Hahmot jäävät monin paikoin turhan ohuiksi ja yksiulotteisiksi, eikä niistä saa otetta. Joissakin kohtauksissa on outoa ja tarkoitukselliseltakin tuntuvaa väkinäisyyttä, jolle ei kuitenkaan löydy selitystä.

Käsikirjoituksen tasolla ei ehkä lopulta keskitytä tarpeeksi mihinkään. Näkökulmia yritetään saada esiin useampia ja se kostautuu kokonaisuuden kannalta. Vähemmän olisi enemmän.

Yksiulotteisuus ja jopa hämmentävä yksinkertaisuus vilahtelee paikoin ja saa kysymään miksi tietyt asiat kerrotaan tai tehdään.

Vääräuskoisten kanssa laulaminen on syntiä, se käy selväksi, mutta kuorokohtauksen logiikka jää ainakin minulle arvoitukseksi. – Komiikan vieminen sinne minne se ei mitenkään istu ihmetyttää.

* *

Taskulampun valokeila pimeässä valvonnan merkkinä. Kontrastin voima pimeällä näyttämöllä. Näytelmässä on myös hienoja tunnelmia, joihin ei kuitenkaan nojauduta tai tartuta enempää ja ne valuvat osin läpi sormien.

Auroora on nurkkaan ajettu nuori nainen, mutta tätä ei tuoda ilmi sen vaatimalla voimalla. Auroora pyykkää vimmaisesti vadissa pimeällä näyttämöllä. – Epätoivoinen tunnelma vilahtaa, mutta katoaa saman tien.

Ahdistuneisuus, jota näytelmän tulisi henkiä, jää täydessä mitassaan kokematta, vaikka Aaronin yksinpuhelu kautta näytelmän antaa ajattelemisen aihetta ja nostaa esiin samaistumispintaa lapsen hahmossa.

Vasta näytelmän loppupuolella tavoitetaan jotain vertauskuvainnollista tukehtumisen tunnetta ja hätää, joka hahmoja koskettaa.

Kevään kuohunnan symboliikka, veden tulvinta, pimeys, päänsisäiset äänet, elämisen vaikeus ja kipu – ihmiset huutavat toisiaan. Sisäisen ristiriidan kestämättömyys. – Tätä kaikkea olisi odottanut saavansa jo paljon aiemmin.

Pimeyden keskellä on yksi valonsäde. Rakkaus?

Hanna Telakoski

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This