Tanssiarvostelu: Compañía Kaari ja Roni Martinin tulkinta presidentti Kekkosesta väittää tarkastelevansa henkilökultin syntyä, mutta päätyy olemaan kesäteatterimainen hassuttelu. Lavastus ja Tamminiemen tunnelma kuitenkin miellyttävät.

Compañía Kaari & Roni Martin: Uotinen goes Kekkonen. Tamminiemi, Helsinki 4.3.2020.

”Ymmärrän että teitä naurattaa, mutta meille aiheeseen perehtyneille tämä ei ole hauskaa.”

Sitten Tamminiemen matkaoppaana toimiva Atro Kahiluoto huutaa tyhjälle salille kovaan ääneen kysymyksen: ”ONKO TÄÄLLÄ JOKU MEIDÄN KANSSA?”

Ahaa, kyseessä on siis esoteerinen tulkinta Urho Kekkosesta! On viehättävää, että presidenttipyhimyksestä on viime aikoina manattu esiin taas näitä perttuhäkkis-osaston detaljeja. Se onkin ehkä ainut kiinnostava kulma, miten miljoonasti raastettua kaljupäämachoa voisi taiteessa vuonna 2020 käsitellä.

Heti alkuun muistutetaan, että Luova valtiomies -henkilökuvadokumentin on ohjannut avaruusmies Juhan af Grann. Myös vuosi sitten oman dokumenttinsa saanut hypnotisti Olliver Hawk mainitaan. Kekkosen on vihjattu turvautuneen 1970-luvulla kyseisen mystikon palveluksiin.

Alku onkin lupaava. Tamminiemeen mahtuu vain kourallinen yleisöä, mikä luo eksklusiivisuuden tunnelman. Kahiluoto johtaa väkijoukkoa seremoniallisesti. Theremin ujeltaa. Tekee mieli leikkiä mukana.

Myös ohjaaja Kaari Martinin ensimmäinen soolo on vaikuttava: hän liikkuu sähkönsinisessä huoneessa kelmeiden karttapallojen keskellä kuin eksynyt henki.

* *

Sitten mystinen meininki lässähtää.

Sanotaan silti hyvät puolet: Jorma Uotinen on kyllä Kekkosena vaikuttava ilmestys. Hän näyttää rotevammalta ja uhkaavammalta kuin tavallisesti. Liikkeet ovat isoja, maskuliinisen kömpelöitä. Halonhakkaajan, metsään pystypäin menevän urheilijan rujoja eleitä.

Martinin meediohahmo on kepeämpi vastinpari, jonka eleistä huokuu turhautuneisuus. He juoksevat pöydän ympärillä, eikä aina ihan käy selväksi kumpi jahtaa kumpaa.

Silti: Kekkonen hiihtää aina vähän edellä. Ja voi luoja kuinka Kekkonen hiihtääkin.

Alun kiehtovan mystinen tunnelma on nimittäin nopeasti tipotiessään, kun kaksikko vetää päähänsä karvalakit ja Roni Martin alkaa takoa flyygelistä sketsimäistä neuvostojollotusta. Kekkosen idänsuhde-puheita lauletaan ääneen, ja sitten tanssitaan ripaskaa – ja nimenomaan hiihdetään.

Jorma Uotisen Kekkonen pukee lein ja pohtii idänsuhteita. Kaari Martinin meedio jahtaa kohdettaan vaihtelevin tuloksin. Kuva: Minna Hatinen

Sitten mennään saunomaan. Kekkonen vaikeroi itsesäälissään, vaihtaa päälleen havajipaidan ja laulaa vannovansa rakkauttaan, mutta olevansa silti kelvoton mies.

Esityksen tekstit vaihtelevat Kekkosen henkilökohtaisen elämän sekä poliittisen minän välillä. Teemoja on silti tasan kaksi: hurjastelevan alfauroon itseaiheutettu tuska sekä se, mitä tehdä Neuvostoliiton kanssa. Käsittely jää ohueksi ja itsestään selväksi.

Kekkoselle puetaan lei ja hän tanssahtelee ukulelen tahtiin. Palmua ei sentään ole Tamminiemen yläkertaan tuotu Kekkoselle kiivettäväksi.

* *

Meiningin alleviivaavuus tuntuu kesäteatterilta, ja sekös turhauttaa.

Compañía Kaari & Roni Martin on kuitenkin tunnettu niin sanotuista “kuumista otteistaan”, mistä esimerkkinä taannoinen Kill Carmen -flamencohurjastelu. Siihen verrattuna Uotinen goes Kekkonen on aika kömpelö. Tuollainen hassutteleva nimikin kuuluisi enemmän Linnanmäen Peacock-teatteriin.

Toisaalta teokseen voisi suhtautua myös yhtenä Kekkos-tuotteena muun kultinrakennuksen lomassa. UKK täyttää tänä vuonna kuitenkin 120 vuotta, ja lienee itsestään selvää, ettei tämä esitys tule olemaan vuoden ainut Kekkos-asia.

Mystinen tunnelma lässähtää kesäteatterimaiseen koheltamiseen. Kuva: Minna Hatinen

Tätä kautta Uotinen goes Kekkosta voi aivan hyvin pitää eräänlaisena metataideteoksena: jos se kerran väittää pohtivansa henkilökultin syntyä ja päätyy lopulta vain toisintamaan sitä, voisi ajatella, että siinäpä se vitsi onkin. Ehkä ”kansa” haluaa lisää ”tällaista” Kekkosta aivan samalla lailla kuin ”kansa” haluaa taas yhden Juice-kirjan. Ainakin kaikki tämän teoksen esitykset ovat loppuunmyytyjä.

Lisäksi se ”suuri oivallus”, että ”Jorma Uotinenhan on ihan Kekkosen näköinen kun sillä on paksut silmälasit ja se on kalju” on niin pöljä että naurattaa. Tietenkin jotain tällaista on pitänyt tehdä.

Tamminiemi on sentään näkemisen arvoinen paikka. Esitystä varten se on onnistuttu lavastamaan sopivan kodikkaaksi mutta silti aavemaiseksi tilaksi. Siksikin on harmi, että alkuun viritetty mystinen tunnelma katoaa suurieleisen komiikan tieltä.

Lisäksi Uotinen goes Kekkonen saa harmittelemaan, että hitto vie kun tulikin missattua se Paavo Väyrysen Kekkos-tulkinta.

Mikael Mattila

Uotinen goes Kekkonen Tamminiemessä 5.–26.3.2020 ja 23.–26.9.2020.

Bonus!

Jorma Uotinen on aiemminkin käsitellyt taiteessaan suomalaisia suurmiehiä. Yhtenä esimerkkinä tämä Mannerheimista tehty poskettoman upea laulu! Se tehtiin kokoelma-cd:lle, joka juhlisti Helsingin roolia Euroopan kulttuuripääkaupunkina komeana millennium-vuonna 2000.