Uusi kokoelma Carl Barksin Karhukopla-tarinoita on täyttä turmantimanttia alusta loppuun

Ankkalinnan yössä, kopla laulaa työssä. Kuva: Kimmo Ylönen, piirros Carl Barks

Karhukopla on salaperäinen rikollisten yhteenliittymä. Ovatko köriläät karhuja ensinkään? Koplan englanninkielinen nimi Beagle Boys viittaa koiriin, vaan eivätpä veikot juuri muistuta beagle-rodun kuuluisinta sarjakuvaedustajaa Ressua. Voisivatko häjyt olla Darwinin mukana Beagle-laivalla seilanneiden, kenties kapinallisten merirosvokarhujen jälkeläisiä?

Epävarmaa on myös ovatko oletetut karhunpojat veljeksiä tai serkuksia, kuten uran alkupuolella annetaan ymmärtää. Onko kyseessä alamaailman sukudynastia vai ovatko roistot vain veriveljiä rikoksessa? Montako jäsentä koplaan kuuluu?

Karhukopla on epämääräisen lukuisa. Varhaisemmissa tarinoissa se koostui enimmillään kuudesta jäsenestä. Kunkin ryövärin rinnassa komeilee linnareissulta saatu vankinumero. Joidenkin lähteiden mukaan koodi koostuu aina alkunumerosta 176 ja tämän jälkeen tulevasta kolmen numeron sarjasta, jossa numerot 1,7 ja 6 tulevat eri järjestyksessä. Tässä tapauksessa juuri kuusi olisi joukon enimmäismäärä. Tiedetään kuitenkin tapauksia, muun muassa aivan ensimmäinen koplaruutu, jossa myös alkunumeron ykkönen, kutonen ja seiska vaihtavat paikkaa. Tällöin koplan koko voi olla jopa 36 karhuoletettua. Muistan myös nähneeni jälkimmäisessä sarjassa numerot 860 ja 321.

Nykyajan Karhukopla onkin maailmanlaajuinen verkosto. Joukkion jäsenillä on myös nimet, mutta niitä ei koskaan mainita, eivätkä he käytä niitä itsekään.

* *

Karhukopla on salaperäinen, kuten järjestäytyneen rikollisuuden kuuluukin olla. Toisaalta, niin kuin liivijengit, on myös tämä rikollinen organisaatio helppo tunnistaa pukeutumisen perusteella. Karhuveikot peittävät piirteensä mustan silmänaamion taakse. Paidat ovat punaiset. Housut ovat siniset. Myös lakit tapaavat olla sinisiä. Asukokonaisuus lienee peräisin Ankkalinnan rikosseuraamuslaitoksen hyllystä.

Kopla asemoi itsensä hampuusien veljeskuntaan, järjestäytyneen yhteiskunnan laidalle. Osaavat ja ahkerat veikot menestyisivät varmasti millä hyvänsä työelämän alalla, mutta he kokevat rikollisuuden syntymässä saaduksi osakseen. Veljet ovat paatuneita taparikollisia, joille vankilassa tarjottu koulutus ja kuntoutus antaa ainoastaan voimavaroja uusiin rötöksiin. Kuin kohtalon viemänä he suuntaavat heti ensimmäisen askeleen vankilan portilta vakaasti rikoksen polulle.

Koplan jäsenet ovat tasavahvoja ja tasa-arvoisia. Heidän joukossaan ei erikseen erotu lihaskimppua ja neropattia. Raaka voima, tekniset taidot ja lukupää löytyvät yhtälailla yhden kuin toisenkin konnan avuista. Päätöksiä tehdessä kaikilla on ääni. Jokainen liittyy aivorinkiin.

* *

Karhukoplan jäsenen elämä on erikoinen yhdistelmä lannistunutta laiskuutta ja kuplivaa toimen riemua. Lurjukset ovat onnellisimmillaan, kun tapahtumahorisontissa siintää taas kerran ”se suuri keikka”. Konnaveljet iloitsevat vaativien vempeleiden rakentamisesta. Hitsipillit tohisevat ja vasarat paukkuvat. Rikolliset raatavat yötä päivää, kuin kääpiöt kaivoksessa, laulaen työtään tehden.

Keikalla kopla näyttää ja käyttää muskelia. Ronskit rikolliset ovat valmiita väkivaltaan. He syyllistyvät toistuvasti vapaudenriistoon, heittävät piirakoita ja repivät tarvittaessa kivitalon kahtia. Sivullisten satuttaminen ei kylmäverisiä karhuja hetkauta.

Koplalla on selkeä motiivi, raha. Makea elämä houkuttelee. Lautaselle kaivataan kaviaaria ja talliin tarvitaan limusiineja. Suuria suunnitelmia toteuttaessa rahaa myös palaa paljon. Kenties juuri tästä syystä kopla on maalittanut maailman rikkaimman miehen. Ryöstöyritysten pääasiallinen kohde on vanha visukinttu Roope Ankka, jolle mynttiä on kertynyt ainakin kaksitoista pilviljoona jättriljoonaa tai peräti kaksi fantastiljoonaa, trigonometriljoonaa, ällistyskiljoonaa diljoonaa.

Ryövärit ryntäävät Roopen porstuaan..

Se tiedetään, että konnajoukko mainitaan ensimmäisen kerran Ankkalinnan poliisimestarin Roope Ankalle lähettämässä sähkeessä: ”Karhukopla on karannut. Olkaa varuillanne!”. Tämä tapahtuu vuonna 1951 tarinassa Ankkalinnan pamaus. Tutut virnistykset ja naamioiden takana viiruna kiiluvat konnan silmät nähdään ensi kertaa saman tarinan viimeisessä ruudussa. Kolme kelmiä on täydessä työn touhussa lapioimassa käteistä rahasäiliön seinään ammutun reiän alla. Ämpärit ja kottikärryt on nimikoitu. Niiden kyljessä komeilee teksti ”Karhukopla”.

”Se hyvä ankkapiirtäjä” oli esitellyt rahasäiliön aiemmin samana vuonna. Käteisellä täytetty kuutio seisoo pienellä kummulla Ankkalinnan kaupungissa. Kaupunki ja sen laidalla taivaita tavoittava Peikonhammasvuori ovat nekin saman mielikuvituksen luomia. Samoin ovat myös rahasäiliön omistaja, upporikas ja ikikitsas setä – eno, jos lähdetään sulkia halkomaan – Roope Ankka ja pohatan sihteeri Neiti Näpsä, Akun riitaisa naapuri Teppo Tulppu, onnekas serkku Hannu Hanhi, keksijä Pello Peloton ja tämän pikku apulainen, kierot superrikkaat Kroisos Pennonen ja Kulta-Into Pii sekä puhisevia pommeja paiskova velhotar Milla Magia.

Sekin tietysti tiedetään, missä tarinassa mikäkin hahmo ensiesiintyi, mutta tiedetäänkö, miten kukaan Disneyn talliin kiinnitetty sai luoda niin paljon uutta ja omaa? Miten rivimies kaappasi ankkatarinat niin, että ruutujen keskellä paistattelevat hänen omat hahmonsa, kuten tässä arvioitavan kirjan jutuissa Karhukopla, Roope ja rahasäiliö. Disneyn alaisissa yhtiöissä päätökset teki Disney. Ainoa nimi, jolla sarjat signeerattiin oli Walt Disney.

Ankoista innostuneet oppivat tuntemaan kynäniekan tyylin. Suosikkipiirtäjän henkilöllisyys saatiin selville vuonna 1960. Sittemmin useampaankin sarjakuvan kunniahalliin kohotettu Carl Barks loi uransa aikana reilut 6 500 tai lähes 7 000 sivua sarjakuvaa, josta suurin osa käsittelee ankkojen vaiheita.

Barksin piirtämiä sarjoja on suomessa kerätty omiin kokoelmiin alkaen Aku Ankan jättikirjoista, jotka varmasti komeilivat kärjessä monen muunkin 1970-luvulla joulupukille kirjoittaneen listassa ja Aku Ankan parhaat -sarjasta. Karhukopla on neljäs kirja Egmontin uudessa sarjassa Carl Barksin sankarit. Kirjaan valitut kymmenen tarinaa ovat vuosilta 1958–1967. Jokainen juttu on ankkatarinoiden kirkkainta kärkeä. Sivut vilisevät konnia, salapoliiseja, vempeleitä ja kummituksia. Ruudut ovat täynnä upeita pikku oivalluksia. Riemukseni joukossa on minulle ennen lukematonta materiaalia, vaikka omaankin kirjastoon on kertynyt 0,36 hyllymetriä Barks-kokoelmia.

Carl Barksin sankarit: Karhukopla -kirjan sisällysluettelo. Kuva: Petri Hänninen

* *

Carl Barksin sankarit: Karhukopla (Egmont, 2022) on hieno kirja. Hyvälle paperille painettuja sivuja peittävät kovat kannet. Esilehdellä kerrotaan, että käytössä on parhaat saatavilla olevat digitaaliset jäljennökset sivuista. Tarinat julkaistaan lyhentämättöminä.

Suomennoksen sanotaan noudattavan alkutekstiä, mutta pyrkimys tarkkuuteen ei ole millään lailla jäykistänyt kieltä. Kuplissa pulppuaa riemukas ja oivaltava puhe. Suomen kielen keto kukoistaa kukkeimmillaan. Otsikot tarinoiden ensimmäisessä ruudussa on jätetty suomentamatta, joten myös niissä näkyy piirtäjän oma kädenjälki. Samoin äänitehosteet raikuvat alkuperäisessä muodossaan, kachoo, blammy. Whoink.

Kokoelman pääosassa komeilevasta Karhukoplasta piirtyy moniulotteinen kuva. Rikolliset punovat juonia ja vanha visukinttu vastajuonia. Pyöreä rahasäiliö vierii pois pitkänokkaisen seinänpuhkaisija-auton tieltä ja roisto päätyy pistämään reiän Pikiöljy Oy:n säiliöön. Isoja voittoja vähällä vaivalla lupaavan keikan käyntiin polkaisema tanssi ja laulu vaihtuu muutaman ruudun matkalla sokaisevaan höyhenpilveen ja kärvistelyyn korkeajännitelinjan lankoihin juuttuneen helikopterin hytissä.

Ole huoleti karhuveli, kirja on paksu ja hyvä.

Huiminta varusteluralli on, kun Ankan piraatinkestävä laiva ottaa mittaa koplan vasta-aseilla lastatusta aluksesta, jonka rungon nerokas närhitykki lopulta puhkaisee. Virnistys vaihtuu toistuvasti irvistykseen. Lupaavan keikan voi pilata intohimo luumuihin.

Aina kopla kuitenkin kokoaa rivinsä. Se kehittää uuden suunnitelman ja käy taas rahasäiliön kimppuun alkuvoimaisella innolla. Lähes yhtä varmasti konnat päätyvät tarinan lopussa leuka rinnassa tuomarin eteen ja lusimaan. Vaan ei aina: viimeisen tarinan viimeisessä ruudussa rennot roistot pelaavat biljardia. Pikkulintu kantaa Roopen rahoja rosvojen purkkiin kolikko kerrallaan. Suurrikos ei kannata, mutta voisiko tulevaisuuden turvata kohtuullinen rötös.

Carl Barksin sankarit: Karhukopla on heti ensinäkemältä ja lukemalta täyden kympin tai viis kautta viiden tähden kirja. Uusia lukukertoja kertyy varmasti, kun haluan irtautua monimälsästä tosimaailmasta lapsuuden huolettomiin päiviin. Sen lukupulpetin ääressä suurimpana vaarana on, että puoliksi pureskeltu maksamakkaraleipä syöksyy suusta teekuppiin, kun purskahdan ääneen hohottamaan. Onnittelut kustantajalle ja toimitukselle. En osaa kuvitella, miten karhukoplakokoelman voisi paremmin tehdä.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua