Tule kanssani kulman taa on mainio sarjakuvaromaani kahden ”kulttuuritädin” rakkaudesta

Kuvat: Martin Stenmark / Zum Teufel

Anneli Furmark (s. 1962) on kotimaassaan Ruotsissa yksi arvostetuimmista nykyhetken sarjakuvantekijöistä. Furmarkin teos Punainen talvi (2015) nousi kotimaassaan hitiksi ja julkaistiin Suomessakin joitain vuosia sitten. Ratkaisu oli hiukan erikoinen, sillä politisoituneelle 1970-luvulle sijoittunut kertomus oli kolmas osa trilogiassa.

Tule kanssani kulman taa (Zum Teufel, 2023; alkup. 2020) sijoittuu vuorostaan tunnistettavasti nykyhetkeen. Se on tarina, jossa on lihallisen elämän lisäksi kyse yhtä paljon ellei enemmänkin nykyajan kommunikaatiomuodoista, Whatsappeista, sosiaalisesta mediasta, jaetuista soittolistoista, sen sijaan, että ne olisi työnnetty taustalle. Onneksi niiden roolia arjessamme ei ole myöskään korostettu väkinäisesti. Elämme elämäämme sähkön välityksellä, syleilkäämme sitä faktaa.

Elise on viisikymppinen journalisti, joka elää rauhallista elämää miehensä Henrikin kanssa. He ovat kasvattaneet kaksi poikaa, jotka ovat lentäneet pesästä. Pohjois-Suomessa asuva Elise olisi nuorena halunnut muuttaa etelään, mutta jäi kotiseuduilleen. Leonard Cohen -faniuden lisäksi edellä mainitut ovat ainoita asioita, jonka lukija Elisen aiemmasta elämästä oppii. Hänen keskitietä kulkenut ja keskiverto elämänsä on seilannut eteenpäin rauhallisesti ja ilman merkittäviä tapahtumia.

Eräissä juhlissa Elise kohtaa toisen naisen, lääkäri Dagmarin, jonka kanssa alkaa viestitellä puhelimitse ja viimein tapailla. Heidän välilleen syttyy eroottinen rakkaussuhde, ja Elisen on kerrottava Henrikille. Kaukana toisistaan asuvat Elise ja Dagmar chattailevat ja jakavat soittolistoja, pitävät rakkauttaan hengissä verkon välityksellä voidakseen viimein tavata eri kaupunkien puistoissa ja hotellihuoneissa.

Onko tämä taas yksi LGBTQ+-aiheinen ja sarjakuvamuotoinen kasvutarina yksilön kamppailusta ahdasmielisessä ympäristössä? Sitä teos ei onneksi ole. Furmarkin kertomuksen keskiössä ei ole sukupuolisuus sinänsä, tai se, kuinka ympäristö ottaa päähenkilönsä seksuaalisuuden vastaan. Itse asiassa näistä asioista ei paljoa puhuta. Ratkaisu on realistinen. Miksi keski-ikäiset ja sitä nuoremmat porvarit, koko elämänsä ruotsalaisessa kulttuurieliitissä eläneet, olisivat kiinnostuneita koko asiasta?

* *

Eliselle ja hänen lähipiirilleen ei ole mikään ”juttu”, että rakkauden kohde on toinen nainen, vaikka Elise hieman ironisesti ja oman keskiluokkaisen estetiikkansa paljastaen haluaa kutsua heidän suhdettaan ”kulttuuritätien Brokeback Mountainiksi”. ”Juttu” on sen sijaan se, että Elise ei kiihkeässä rakastumisessaan pysy omien tunteidensa perässä.

Teoksen draama syntyy monisuhteisuuden ja yksiavioisuuden yhteensovittamattomuudesta ja siitä, kuinka varttuneellakin iällä yhteisiä pelisääntöjä on vaikea rakentaa ja kunnioittaa. Elise haluaisi elää monisuhteisesti, mutta lähtee liikkeelle aivan väärällä jalalla, tavaten Dagmarin ensin salaa ja kertoen tunteistaan Henrikille vasta sitten.

Kun Henrik sitten kadottaa yhteyden Eliseen ja aloittaa omalla tahollaan uuden suhteen, Elise on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, erityisesti koska Henrikin uusi kumppani on yli 20 vuotta Eliseä nuorempi. Dagmar ei vuorostaan ole valmis lähtemään omasta avioliitostaan tai tekemään suuria kompromisseja Elisen vuoksi. Elise tuntee olevansa Dagmarin puolisolle Jennylle, jota ei koskaan nähdä, ikuinen kakkonen.

* *

Tule kanssani kulman taa on siis kuvaus monenlaisesta itsekkyydestä, jota kukaan draaman henkilöistä ei suostu omalla kohdallaan tunnustamaan. Elise odottaa naiivisti muun maailman taipuvan hänen myöhäisiällä tapahtuvan heräämisensä ympärille. Näin ei käy. Ystävät ja lapset tukevat, mutta rakkautensa kohteiden tunteita ei voi taivuttaa väkisin omien tunteiden ympärille. Kakkua ei aina voi sekä syödä että säästää, vaikka kuinka toivoisi. Henrik muuttuu Eliseä kohtaan kylmäksi ja käyttää tilaisuutta hyväkseen vaihtaa vaimo nuorempaan. Dagmar taas on selvästi tietoinen siitä, kuinka suhde tulisi olemaan Eliselle vaikea kokemus, mutta ei suostu ottamaan tapahtuneesta vastuuta. Seuraa masennusta ja terapiaa Eliselle, kyyneleitä Dagmarille. Sukupuolinen epätasa-arvo tuntuu tulevan esiin siinä, kuinka Henrik selviää parhaiten kahden naisen kipuillessa yksin ja keskenään.

Dagmarin ja Elisen välinen suhde on kummallekin myöhäisiällä tapahtuvan eroottisen heräämisen huippu, himoa ja ystävyyttä. Elise haluaisi sen olevan jotain muutakin, mutta juuri siksi, koska se ei ole tätä jotain muuta, siis arkea, heidän rakkautensa on niin liekehtivää. Samalla viestit lentävät, puhelimien ja tietokoneiden olemassaolo, kaiken helppous, tekee erossa pysyttelemisestä paljon vaikeampaa.

Alun perin vuonna 202 julkaistu teos vihjaa lopuksi epävarmuudesta. Yhdessä ruudussa näemme kadulla ohi kävelevän miehen, joka on pukeutunut kasvomaskiin. Tiedämme tästä, että Eliselle ja Dagmarille on puoliksi avoimesta lopusta huolimatta tiedossa vielä monia vaikeita aikoja ja etäisyyden pitoa, lääkäri-Dagmarille luultavasti paljon muitakin haasteita. Kulman takana odottaa vittumainen tuliainen muunkin kuin nettiviestinnän keinoin lähentyneestä maailmasta.

* *

Kyse on sarjakuvaromaanista, jonka kerronta etenee rauhallisesti ja asiaan keskittyen. Koska emme tiedä päähenkilöistä paljoa eikä heissä ole mitään sellaista, joka tulisi pohjoismaiselle lukijalle yllätyksenä, voi Furmark keskittyä olennaiseen. Hänen viivajälkensä on selvärajaista ja ilmeikästä. Muutamia luontojaksoja lukuun ottamatta pääosassa ovat ihmiset, eivät miljööt. Kuvia hallitsee yleensä yksi tai kaksi pääväriä, siniset, keltaiset ja vihreät vesivärit näkyvät paperilla selkeinä vetoina ja tunnistettavina roiskeina. Välillä väritys vaihtuu suurpiirteiseksi kynä- tai liitujäljeksi, jossa jokainen samansuuntainen viiva erottuu selkeästi.

Sarjakuvien ohella kuvataiteilijana työskentelevän Furmarkin estetiikka on niin huomaamatonta, että sen taidokkuutta ei tarinaa lukiessaan ole huomata. Vasta ruutujen äärelle pysähtymällä näkee, miten värit tukevat kertomusta eivät vain realismin nimessä vaan myös hahmojen tunnetilojen ilmentämisessä. Mieleen tulevat Éric Rohmerin (1920–2010) elokuvat, ja kieltämättä Elisen ja Dagmarin tarina voisi olla myös juonensa puolesta ranskalaisen mestarin kertoma.

Erikoishuomiota on annettava suomentaja Hannele Richertin käsialalle, joka on suuressa roolissa käännössarjakuvan ruuduilla. Furmark käyttää suuria tekstiplansseja jaotellessaan kertomuksensa lukuihin, ja itsekin sarjakuvantekijänä työskentelevä Richert on luonut asetelmat uudelleen kauniisti suomen kielelle.

Mikko Lamberg

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua