Wadada Leo Smithin rakkaussonetti Billie Holidaylle on tinkimätön ja kurinalainen kolmen mestarin kohtaaminen

Kuva: R.I. Sutherland-Cohen

Elämänsä iskussa oleva, joulukuussa 80 vuotta täyttänyt amerikkalainen trumpetisti ja säveltäjä Wadada Leo Smith juhli vuosipäiviään harvinaisen komeasti. Hänen ”hoviyhtiönsä”, vuonna 2003 perustettu suomalainen TUM Records julkisti juhlavuonna peräti neljä hänen albumiaan.

Toukokuussa lanseerattiin kolmen cd:n soolopaketti Trumpet sekä triolevy Sacred Ceremonies, jolla hänen kanssaan soittivat Bill Laswell ja nyt jo edesmennyt Milford Graves.

Marraskuun lopulla julkaistiin nämä upeat levytykset: A Love Sonnet for Billie Holiday sekä loistelias neljän sinfonian ja neljän cd:n paketti The Chicago Symphonies.

Smithin tapa omistaa sävellyksiään elämäänsä tai musiikkiaan inspiroineille ja arvostamilleen henkilöille – afroamerikkalaisia muusikoita, kansalaisoikeustaistelijoita – on tuttu hänen aiemmiltakin levyiltään: oman osansa niistä on hyvinkin saanut jazz- ja blueslaulajatar Bilie Holiday. Esimerkiksi nimiraita Dark Lady of the Sonnets löytyy Wadada Leo Smith’s Mbiran levyltä ja sävellys The Empress, Lady Day: In a Rainbow Garden, with Yellow-Gold Hot Springs, Surrounded by Exotic Plants puolestaan yhtyeensä Najwa-albumilta.

Wadada Leo Smith kuuluu ensimmäisen sukupolven eturiviin legendaarisessa Chicagon AACM-liikkeessä. Hän on tehnyt yli 50 levytystä omissa nimissään ja johtanut omia yhtyeitään 1970-luvun alusta lähtien. Hän on toiminut arvostettuna musiikkikasvattajana 1970-luvun puolivälistä. Ansioluettelosta löytyy esimerkiksi vuoden jazzartistin, vuoden trumpetistin sekä vuoden parhaan jazzalbumin (Down Beat) tittelit. Vuonna 2013 hän oli myös musiikin Pulitzer-palkinnon finalisti.

* *

Smith kertoo A Love Sonnet for Billie Holiday -levyn mukana tulleessa kirjasessa tämän ”unelmaprojektin” musiikillisen viitekehyksen löytyvän hänen 1960-luvun lopulla Anthony Braxtonin ja Leroy Jenkinsin kanssa tekemistään kahdesta triolevystä. Tälle levytykselle omat sävellyksensä mukanaan tuoneet Jack DeJohnette (rummut ja perkussiot) sekä kumppaneitaan kolmisenkymmentä vuotta nuorempi Vijay Iyer (piano, Fender Rhodes, Hammond B-3, elektroniikka) kuuluvat ehdottomasti sarjaan legendat. Molemmat ovat tehneet Smithin kanssa vuosikymmenet yhteistyötä, mutta triona kolmikko ei ole aikaisemmin soittanut.

Levy alkaa nimiraidalla ja DeJohnetten pitkällä, melkeinpä tunnustelevalla rumpuintrolla. Sävellys kiinteytyy hitaasti ja Smithin trumpetti liukuu balladimaisen hitaaseen tempoon korkealta, kiinteänä, häikäisevän kirkkaana ja syvänä, täynnä lämpöä ja tunnetta. Piano hiipii mukaan melkein kuin varkain. Lähes 12-minuuttinen sävellys on järkyttävän kaunis.

Vijay Iyerin sävellys Deep Time No. 1 heti sen perään muovaa lisää levyn tunnelmaa: Malcolm X:n kesäkuun 28. päivänä New Yorkissa vuonna 1964 pitämä kuuluisa puhe ”By Any Means Necessary” rikastaa sitä tietoisena äänielementtinä. Lähes kymmenminuuttinen päätyy DeJohnetten huikeisiin perkussioihin.

Vijay Iyer (vas.), Wadada Leo Smith, Jack DeJohnette. Kuva: R.I. Sutherland-Cohen

Toinen Smithin sävellys, The A.D. Opera: A Long Vision with Imagination, Creativity and Fire, a dance opera, on omistettu hänen pitkäaikaiselle yhteistyökumppanilleen, pianisti Anthony Davisille. Paitsi maestron tinkimättömän, tiukan ja syvän trumpettisoundin, pitkä sävellys tuo hyvin esille yhtyeen keskinäisen intensiteetin; DeJohnetten herkkyys ja läsnäolo on tiivis ja väkevä, pianossa hyvin lyyrinen Vijay Iyer on kuin horisontin toisessa päässä kommenteillaan.

Smithin trumpetti rakentaa tässäkin pitkiä, majesteettisia linjoja, ja niin kuin John Corbett osuvasti levyn saatesanoissa kirjoittaa, tulee tunne, että ”melodia liukuu ikään kuin pilvi niityn yläpuolella”.

DeJohnetten sävellys Song for World Forgiveness on hänen vanha bravuurinsa ja tuntuu äkkiä melkein vanhanaikaisen kodikkaalta tiukan modernistisessa seurassa. Kolmikon studiossa rakentama päätösraita Rocket avautuu sähköisenä melkein kuin bop-henkeä ilmentäen, mutta kasvaa kyllä levylle ominaiseen kurinalaiseen ja tinkimättömään muotoon.

TUM Recordsin nokkamiehen Petri Haussilan tuottama levy on upea kokonaisuus kannen 1960-luvulta peräisin olevaa Ahti Lavosen (1928–1970) maalausta myöten.

* *

Jo kiitetyllä vuoden 2014 tuplalevyllään The Great Lakes Suites Wadada Leo Smith souti Great Lakes Quartetin (Smith, Henry Threadgill, John Lindberg, Jack DeJohnette) kera syvien, Keskilännen Suurten Järvien vesillä.

The Chicago Symphonies -sarjassa hän siirtyy sinfonioihin ja tekee samalla kokoonpanolla upeasti kunniaa Chicagon ja Keskilännen rikkaalle panokselle Yhdysvaltain taiteelliseen, musiikilliseen ja poliittiseen kulttuuriin. Kahtena päivänä New Yorkissa äänitetyissä Gold-, Diamond- ja Pearl-sinfonioissa on alkuperäinen Great Lakes -kvartetti, neljännessä Sapphire-sinfoniassa Threadgillin (altto, huilu ja bassohuilu) tilalla soittaa taidokas newyorkilainen Jonathon Haffner (altto- ja sopraanosaksofoni).

”Idean sekstetille sävelletystä sinfoniasta esitteli ensimmäisenä säveltäjä-esiintyjä Don Cherry klassisessa levytyksessään Symphony for Improvisers vuonna 1966”, kertoo Smith itse. ”Olen laajentanut ajatusta sisältämään sosiaalisen, poliittisen ja psykologisen vaikutuksen luovassa tilassa. Chicago Symphonies on tarkoitettu kuvailemaan ja säilyttämään sen voimakkaan ainutlaatuisen kulttuurisen panoksen, jonka Keskilänsi antoi auttaakseen muodostamaan amerikkalaisen yhteiskunnan.”

Gold-sinfoniassa Wadada Leo Smithin kunnianosoitus kohdistuu moniin keskeisiin chicagolaisiin musiikkivaikuttajiin, kuten Amina Claudia Myersiin, Art Ensemble of Chicagoon sekä jazzin varhaisvuosien voimahahmoihin, kuten Louis Armstrongiin, Earl ”Fatha” Hinesiin, Lil Hardiniin ja Baby Doddsiin.

Diamond-sinfoniassa nousevat esiin puolestaan Muhal Richard Abrams sekä nykyiset soittokumppanit, 1970-luvun alusta hänen kanssaan soittanut Threadgill sekä toinenkin Chicagossa syntynyt ikätoveri Jack DeJohnette.

Neljännessä Sapphire-osassa Smith kumartaa Yhdysvaltain 16. ja 44. presidenteille, visionäärisille Abraham Lincolnille ja Barack Hussein Obamalle, jotka molemmat ovat ”Illinoisin poikia”.

Neljän sinfonian sarja on musiikillisesti uljas, melkein mykistävä, eikä ole yksittäisten osioiden pitkistä nimistä ja omistuksista huolimatta pienimmissäkään määrin kuiva. Jo Billie Holiday -sonettia kuunnellessa etsii mahdollisimman kiinteäksi ja ehyeksi kiteytyneen muodon kuvausta ja tässähän sitä tulee: safiiri, helmi, timantti. Materiaalina pehmeämmän kullan voi katsoa kuvastavan sitä sielullista ja hengellistä syvyyttä, mitä nämä levyt puhtaasti edustavat.

Wadada Leo Smithin trumpetti (ja flyygelitorvi) soi näissäkin majesteettisen ylväänä. Henry Threadgill on tiukasti pinnassa esimerkiksi Pearl-sinfonian Anthony Braxtonille nimikoidun kolmannen osion alussa, John Lindbergin kontrabassosoolo on muhkea esimerkiksi Gold-sinfonian toisessa osassa ja DeJohnette on kauttaaltaan vaikuttavan herkkä ja intensiivinen, tarvittaessa jopa aggressiivinen perkussioissaan.

Tässäkin neljän cd-levyn boksissa kannen kuvana on vuonna 1970 kuolleen Ahti Lavosen öljymaalaus, Kultainen neliö vuodelta 1966, ja kunkin yksittäisen levyn kannessa on hänen teoksensa. Ne viimeistelevät hienostuneet levypaketit.

Arto Murtovaara

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua