Van Weezer ja voimapop-yhtyeen hevikrominen tiluttelun kaipuu

10.05.2021

LEVYT | Vuoden toisella albumillaan kalifornialainen voimapopyhtye Weezer yhdistää Van Halenin ja Metallican hard rock -vaikutteet omaan kepeän energiseen popkaavaansa.

”Hevielementitkin saavat kylkeensä melodisen laulun, eikä rytmiosastosta irtoa tuplabasaria vaan voimapoppia.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Weezer: Van Weezer

Ainakin vuodella lykätty Van Weezer (Atlantic, 2021) päästi toisen Weezer-albumin, melkoisen mainioksi osoittautuneen OK Humanin (Atlantic, 2021), julkaisujärjestyksessä ohitseen. Yhtyeen neljänteen albumin, varhaisen hard rockin ja hevin kanssa veljeilevään Maladroitiin (2002) vertautuva Van Weezer on siis kitararockyhtyeen viidestoista albumi, ja sen ulkoinen asu ja nimi viittaavat vahvasti Van Halenin suuntaan. Kuinka paljon albumilla sitten on tukkajumalatiluttelua?

Onhan sitä, mutta siinä ei ole koko totuus. Yhtyeen laulajakitaristi ja pääasiallinen lauluntekijä Rivers Cuomo on itse kuvaillut albumia ”superrockiksi”.

Verrattuna OK Humanin popimpaan ilmeeseen Van Weezerillä on tosiaan enemmän iskevää kitarariffiä, löytyypä sieltä myös AC/DC:n mieleen tuovaa tiluttelua ja jopa Metallica-kitarointia. Silti hevielementitkin saavat kylkeensä melodisen laulun, eikä rytmiosastosta irtoa tuplabasaria vaan voimapoppia. Sovitusten tietyt osaset noudattavat johdonmukaisesti Weezerille ominaista popkaavaa.

Hero aloittaa albumin sankaruutta alleviivaten ja mukavan tarttuvasti. Vaikka kitarasäröissä on leveää haara-asentoa ja kappale pumppaa energisesti, ei biisi varsinaisesti ole raskas, ennemminkin räiskyvä. Hymyilevää kaarta ja heleää melankoliaa löytyy ärhäköiden riffien vastapainoksi.

All the Good Ones yhdistelee puolittain räpäytellen töksäyttelevää lauluaskelta pärskähteleviin riffeihin, kimaltaviin kaariin ja taputusten marinoimaan sykkeeseen. Kaikki hyvät ovat jo menneet, haaveillaan. AC/DC-tilutuksella alkava The End of the Game on laulussaan leppoisa, mutta rakentaa kerrossaan isosti särisevää, viehättävän värikästä ja valoisaa patsasta. Rytmin puksutus on leimallisen voimapoppaavaa.

Levyn tarttuvin kappale on liimamaisen tarttuvalla kerrolla varustettu I Need Some of That, joka on julkaistu ennakkosinkkunakin. Aerosmithiä kuunnellaan leppoisassa säkeessä, kerron komeassa kaaressa ei koskaan kasveta isoksi. Sankarirockin kuvastoa tutuimmillaan. Osassa biiseistä on Weezerille tuttuun tapaan bändin höpinöitä nauhoitettuna ikään kuin välisoitoiksi.

Beginning of the End alkaa ambulanssin sireenillä, ja vaikka biisi rakentuu hyvin pienesti, on sen tarinassa tulivuori valmiina purkautumaan. Biisi ei kuitenkaan täysin lunasta purkaustaan, vaikka tiluttelusooloissa onkin komeasti kokoa.

Blue Dream onkin jo melkoista heviä, vaikka laulussa kaikaa enemmän popmelodisuus kuin hevijumaluus. Van Halenin ja KISSin ohella levyn vaikutteisiin kuuluvat Black Sabbath ja Metallica nostavat tässä päätään. Kitarointi viedään kertaheitolla hevikuvastoon. Livenä varmasti hyvää yleisönhurmausta, kunhan ei varsinaiseksi pääasiaksi karkaa.

1 More Hit jurnuttaa Metallican tapaan. Laulumelodioiden ja lyömien voimapopmaisuus tuovat samaan aikaan etäisiä mielikuvia Good Charlotten tapaisesta punkpopista kuin popkaavaan hidastetusta pomppumetallista. Hevikaahaukset tuntuvat hiukan irrallisilta, kun lauluosuudet ovat weezermäisen leppoisasti hymyäviä. Hybridi ei ole sulavin mahdollinen.

Sheila Can Do It käynnistyy kaasuttelulla, mutta laukkaa enemmän säröpopilla. Rakenne on tuttua Weezer-voimapoppia, siihen on vain ammennettu pari astetta tyrnimpää säröä. Onko Weezerillä pieni keski-iän kriisi, kun desibelejä pitää nostaa ja hevosvoimia ja kromia lisätä?

She Needs Me on mukavan suoraviivainen positiivisen energinen kaahaus. Kepeää junttausta. Akustinen päätösraita Precious Metal Girl ei ole metallia tai heviä nähnytkään kuin aiheensa puolesta. Riisuttu nuotiokitararämpyttely on silti ihan toimiva lasku energisen levyn päätöksenä.

Weezerin pohjakaava yhdessä murisevampien kitaramausteiden kanssa tuottaa ihan hyvää tulosta tukkahevin ja hard rockin puolella. Synkempi lanaus jää kuriositeetiksi kiehtovan soundihybridin sijaan. Biisikynän puolesta hyviä hetkiä on monta, mutta aiemmin kuluvana vuonna julkaistulla OK Humanilla niitä oli enemmän.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua