Kuva: Kerttu Malinen
LEVYT | Helsinkiläisen rockduon Ursus Factoryn melodisuus ja biisikynän terävyys miellyttävät. Onnellinen sukupolvi -levyltä korviin jää soimaan useita persoonallisia kappaleita.
”Ursus Factory on mennyt jälleen roimasti eteenpäin.”
Kahdella aiemmalla albumillaan ja menevillä keikoillaan hyvää pöhinää jo vuodesta 2013 aikaan saanut poukkoilevamman suomirockin kaksikko Ursus Factory tarjoilee kolmannella albumillaan tähän mennessä koukukkaimpia ja helpoimmin lähestyttäviä rallejaan. Vaikka garagerockisti raskaampi ja muun muassa Sydän, sydän -mielikuvia tarjoileva hevimpi äkkivääryys pilkahtelevat myös Onnellisella sukupolvella (Johanna, 2021), keskiössä ovat lopulta ennemmin hyvät melodiat kuin pelkkä meno ja meininki. Ursuksien remellys on kypsynyt.
Ursus Factory ei ole siltä missään nimessä kesyyntynyt. Onnellinen sukupolvi on monipuolinen sukupolvikertomus raskaine hevipaahtoineen, päällekäyvine musiikillisine turpiinvetoineen ja melodisine herutuksineen. Hiki lentää edelleen, mutta harkitummin. Jalkineet tuntuvat vaihtuvan biisistä toiseen, kepeästä lenkkarista raskaaseen maihariin. Bootsitkin saadaan vedettyä tarvittaessa puolisääreen.
Laulajakitaristi Jussi Pelkosen ja rumpalilaulaja Aleksi Ripatin duo tekee valtaosan kaikesta itse, keikallakin apukäsiä hyödynnetään vain paikoitellen. Samoin on levyn kohdalla. Kaksikon visio ulottuu kolmosalbumilla Miettusen pakun kepeästä melodiasta Mitä mies mitä äijän päällekäyvään mätkeeseen ja Mimosan hyväntuulisesta Tehosekoitin-rockista Vielä yksi päivä –päätösraidan hartaaseen slovaritunnelmointiin. Kaikista on kuitenkin helposti tunnistettavissa Ursus-kaksikon yllättävänkin omaleimainen ote.
Levyn käynnistävä Rakkauttasi tarvitsen venkoilee akustisvoittoisesti heleine laulu ja kuoro -vuorotteluineen. Rakenteellinen poukkoilu saa vastapainoa kevyestä sovituksesta, joka kasvaa loppua kohden jykevämpään riffittelyyn. Lopun stemmakasvatukset ovat jo melkein Queeniä.
Enneunia pistää riffit tanakasti riviin ja kaahaa riehakkaasti. Ursus Factory hallitsee myös vauhdikkaamman maalauksen eikä soitto vahvasta riffistään huolimatta käänny raskaaksi. Silti meuhka karkottaa kaksikon parhaan melodisen imun; tällä albumilla päästään tarttuvampaankin lopputulokseen.
Siitä parhaita esimerkkejä on Pan Hirvosen huuliharpulla maustettu Tytär radiojuontajan, ”joka saa sydämen laulamaan”. Kappale yhdistää oivallisesti raukeuden melodiavetoiseen menevyyteen.
Stadin kesä päivittää Lapin kesän urbaaniin heviasuun, jossa ei Loirin runollisuudesta herkkyydestä ole tietoakaan. Päällekäyvyys, rähinä ja jykevyys tuo vahvasti mieleen Sydän, sydän -yhtyeen vinot luennat. Nappiin tai vihkoon lisää rähinäpuoleen matalasti murisevaa puhelausuntaa ja kaahaa tiluttelusooloihin asti.
Vaikka jykevät remellykset ovat varmasti livenä mainioita hikikarpaloiden irrottajia, ovat Miettusen pakun kaltaiset rennommin melodiset koukuttajat levyn avainkappaleita. Ursus-kaksikko on luonut albumille useampia vastaavia herkkupaloja, mutta meikäläisen kesän 2021 biisien listalla tämä rokkiajokkiylistys nousee korkealle: ”Turku on suuntanamme, tässä on kaikki paitsi kylpyamme…”
Mitä mies mitä äijä on mätkeosaston parhaita tiivistyksiä, jossa annetaan tilaa myös hengitykselle. Mimosa svengaa menevän aurinkoisesti farkut lepattaen ja nousee tasapainoisella ja melodisella rock-fiilistelyllään levyn eturiviin. ”Oot mun elämäni valaisin” on hauskasti ilmaistu!
Hammondilla koristeltu Portilla pastoriopiston jatkaa edellisen hattaraisessa rokkihaarassa, beibebeibebeibet ja vaivattomat melodiakaaret nostavat hymyn huulille. Ursus Factory osaa tehdä hienosti omannäköisiään vaivattoman kauniita rakkauslauluja, ilman ylenmääräistä siirappia. Isosti kimaltava Tanssi, ukko! liikahtaa taas jykevämpään suuntaan, mutta tällä kertaa tanssijalat pysyvät mukana. Ärhäkkyys toimii hyvin, kun vastapainona on reilusti melodiaa.
Akustisesti haaveilevalla päätösraidalla Vielä yksi päivä soi myös Venla Ahon laulu. Pelkosen ja Ahon äänet kuroutuvat parhaimmillaan yhteen todella hienosti!
Ursus Factory on minun korvaani ja makuuni mennyt jälleen roimasti eteenpäin. Onnellisen sukupolven melodisuus ja biisikynän terävyys miellyttävät ja korviin jää soimaan useita persoonallisia kappaleita.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sur-rurin Ville Vuorenmaa sooloilee – arviossa Päivä jolloin minusta tuli tipu
LEVYT | Ville Vuorenmaan soololevy on särössäänkin aika hempeä kokonaisuus. Nelikko onnistuu luomaan aika pienillä elementeillä pienesti hypnoottisen pelinavauksen.
Neljäs paalujuntta toden sanoo – arviossa Joni Ekman & Koiran XL4
LEVYT | Joni Ekman koirineen on neljättä kertaa täyspitkän kimpussa ja vinyylin mainostarra lupaa 100 prosenttia energiaa ja älykkyysosamääräksi puhdasta nollaa.