Rock Siltanen Group näyttää julkaisevan pitkäsoittoja yhtä tiiviiseen tahtiin kuin lp-levyn kulta-aikoina, 1970- ja 1980-luvulla, tavattiin tehdä. Niiden vuosikymmenten etupäässä raisusta ja raskaasta rockista yhtye myös musiikilliset palikkansa valikoi – ja tietenkin vinyylilevylle puristettuna lopputulokset julkaisee.

Pelin hengen esitteli viime vuonna julkaistu Rock ’N’ Rollin voima, ja jo nyt on käsillä sen seuraaja, Rokkimunkki (Rokki & sporttia / Joteskii groteskii, 2023). Kuten odottaa saattoi, vahvasti retrolinjoilla tälläkin kertaa liikutaan.

Rock Siltanen Group noukkii musiikilliset vaikutteensa vuosikymmenten takaa. Yhtyeen huomattavan ennättäviä soittajia (Rock Siltanen, laulu ja basso; Joni Ekman, kitara ja laulu; Sebastian Krühn, rummut) ei voi varsinaisesti eilisen teeren tekijöiksi luonnehtia. Monipuolista kokemusta on kartutettu muun muassa kokoonpanoissa Amuri, Joni Ekman & Koirat, Lähtevät kaukojunat, Räjäyttäjät, Samanna, Talmud Beach ja Tampo – jos nyt ihan vain muutamia mainitaan.

Kielitoimiston sanakirja vahvistaa, että munkki voi tarkoittaa muutamakin eri asiaa. Yksi niistä on ”rasvassa keitetty vehnäleivonnainen”. Arkisessa puheenparressamme sana voi tarkoittaa hyvää mäihää, säkää eli tuuria. Munkki voi olla myös ”uskonnollisista syistä askeesissa (vars. jnk munkkikunnan jäsenenä) elävä mies”.

Rock Siltanen Groupin kakkoslevyn keskiaikahenkinen kansitaide ja vinyylin etiketti johdattelevat ajatukset tässä sanan viimeksi esitettyyn merkitykseen. Kuvastossa nähdään muun muassa musikanttimunkkeja – myös V-mallista sähkökitaraa soittava. Lyriikka- tai muutakaan liitettä ei Rokkimnukki-paketissa tarjota, mutta eipä tarjottu sen edeltäjässäänkään.

* *

On jo pitkään tuntunut, että noin kolme neljästä suomalaisesta valtavirran ulkopuolella touhuavasta rockyhtyeestä ammentaa 1970-lukulaisesta (raskaasta) rockista ja usein hups-hupsuttelee sitä ironinen pilke silmäkulmassaan. On tuntunut, että sen laarin pohja on aikaa sitten raavittu tyhjäksi viimeisistäkin karstoista ja nekin ryönät vielä jaettu tasapuolisesti toinen toistaan muistuttavien mielikuvituksettomien yhtyeiden kesken. Miksi siis jättää ne 1970-luvulla julkaistut suosikkilevyt hyllyyn pölyttymään ja kuunnella näitä 2000-luvun tusinakopioita?

Onneksi on poikkeuksia. Rock Siltanen Groupkaan ei ole pyörää uudestaan keksinyt – eikä se sellaiseen ole pyrkinytkään. Yhtye onnistui kuitenkin jo esikoisalbumillaan erottumaan piristävästi massasta monipuolisuudellaan ja tyylitietoisuudellaan. Niin se tekee myös Rokkimunkilla.

Levyllä tarjotaan sen 1970-lukulaisen raskaan rockin ja ränttätäntän lisäksi mukavasti esimerkiksi 1980-luvun hard rock -yhtyeille tavanomaista riffittelyä. Edellislevyn tapaan myös Rokkimunkilla kuullaan muista kappaleista tyylillisesti tyystin erottuva raita. Conan Barbaari -siivulla soivat sellot ja cembalot. Tarina on kappaleen nimen mukainen.

Ei raisua rokkilevyä kuitenkaan selloin ja cembaloin aloittaa voi. Rokkimunkin käynnistää retee nimiraita, joka soi asiaankuuluvan tymäkästi hard rock -sähkökitaroin, ja se V-mallinenkin mainitaan.

Kappale nostattaa heti hymyn huulille saksalaisen Scorpions-yhtyeen mieleen tuovalla a-osan riffittelyllään. ”Tukka lähti jo nuorena, siihen kuivui heviunelma”, laulaa solisti Siltanen koruttoman toteavasti. Tosin, vetäytyi se hiusraja myös Scorpions-vokalisti Klaus Meinella, ja silti hänkin jatkoi yhtyeineen vielä melko pitkään raskaahkolla linjalla.

Palatkaamme hevimuusikoiden kallokarvoituksesta takaisin varsinaiseen aiheeseen. Rokkimunkin nimikappaleesta jatkaa saumattomasti kakkosraita Draculapilleri 1970-lukulaisella jytän jynkytyksellä, ja aivan kuten siivun nimestä voi päätellä, kertoo se juuri siitä suositusta salmiakkipastillista, sellaisen nauttimisesta sekä ostamisesta aina perjantaisin – markoilla tietenkin! Mustasta makeasta kertovia kappaleita ei julkaista liikaa.

Viimeistään tässä vaiheessa voi todeta, että Rock Siltanen Groupin soundi on yhtyeen musiikkiin juuri oikeanlainen: tymäkkä ja rutiseva. Kitarat soivat tasapainoisesti, kunnon säröllä, ja rummut paukkaavat jykevästi. Sama tyylipuhtaus jatkuu levyn edetessä. Seuraavalla Rautaperse-raidallakin väläytellään heti introssa 1980-lukulaisesti kitaran huiluääniä. Kuusikieliseen on ruuvattu rupinen hard rock -särö, ja kappaleessa voi kuulla merkkejä vaikkapa saksalaisen Accept-yhtyeen ilmaisusta. ”Mul on kankku tehty raudasta”, uhotaan sanoituksessa. Kertosäe edustaa ehtaa kamaa:

”Nelostie on pitkä ja tasainen
mutta rautaperse kestää sen
se savuaa ja hikoaa
mä pistän lisää usvaa putkeen vaan”

Mokkoon (Pecke’s Song) puolestaan edustaa nopeatempoisempaa 1970-lukulaista rupista ränttätänttäriffittelyä, ja kivireenraskasta doom-metallipalaa Näkkiä ryydittävät tyyliin istuvat, ilahduttavat temponvaihdokset.

* *

Rokkimunkin b-puolen avaa aiemmin mainittu Conan Barbaari, joka sinänsä erottuu kokonaisuudesta liikaakin – eikä vähiten ihan vain silkkaa tyhjänpäiväisyyttään; heikkona sävellyksenä, sanoituksena ja hengettömänä esityksenä. Mielenkiinto ei herää, saati pysy yllä. Ei ole hauskaa, ei toimi.

Conan Barbaarin herkkyys tai hauraus kuitenkin tehostaa siirtymää seuraavan raitaan Menninkäiset tulevat, jonka väkevässä, raskaassa riffittelyssä yhdistetään perinteikästä doom-metallia hard rock -väliosaan. Myös Sekoon-kappaleessa soi hard rock mutta tyystin eri tavalla: 1970-lukulaisen tarttuvalla, yhteislauluun pakottavalla ”hyväntuulinen bilerokki” -esillepanolla kitaraharmonioineen ja lehmänkelloineen kaikkineen. Aikoinaan Tehosekoitin-yhtye teki pastisseja tämänhenkisestä musiikista.

Sekoon eroaakin Conan Barbaarin ohella levyn pääasiallisesta linjasta. Kappaleen avausriffin tärähtäessä soimaan välittyy ensimmäisenä vaikutelmana 1970-luvun Kiss-yhtyeen jäljissä askeltaminen. Intron jälkeen paukahtavassa kertosäkeessä paljastuukin, että perimmäisesti pastissittelun henki osuu jonnekin sen sylttytehdasalueen kulmille, jossa muun muassa pioneerit Sweet, Slade ja Thin Lizzy kukoistavia tuotantolaitoksiaan aikansa pyörittivät.

Kappaleen lyriikka on hieman eri paria varsinkin kertosäkeen kohottavan ”u-u-uu”-kesäfestarihittimeiningin kanssa. Etenkin a-osan sanoituksissa voi kuulla piruilua Maustetyttöjen lakoniseen kurjuuden maksimointiin niin sisällön kuin muodonkin osalta. Verkkaritkin menevät väärin päin, vaikka liekö sillä tässä nyt edes väliä, ja levysoittimestakin on neula poikki, eikä näin ollen edes voi rokkia kuunnella. Ratkaisuksi tuntuu sopivan kotiviinin keittäminen vajassa. Kokonaisuutena Sekoon on tyylipuhtaine intertekstuaalisine viittauksineen kutakuinkin täysosuma – yksi levyn kohokohdista.

Rock Siltanen Groupin kakkoslevyn päättävä Rokkimunkki (osa II) alkaa keskitempoisena 1980-lukulaisena raskasrokkina, joka tipahtaa hieman yllättäin huilufiilistelyyn ja herkkään lauluun. On siinä kitarasooloa ja progeakin. Kappaleen mittaan kuullaan myös heviä kitaraharmoniaa, ei-niin-sujuvaa temponvaihdosta laukkakomppiin ja sieltä takaisin, sooloilua – kuusikielisen lisäksi myös sillä huilulla – ja niin edelleen.

Rokkimunkki (osa II) on Rock Siltanen Groupin yritys eeppiseen heviprogerokkin, joka ei ole aivan helppo laji. Ilmaisussa on pyritty mahtipontisuuteen kaikkine kitarasooloineen ja paisutuksineen. Yritys on vähän liiankin ”kunnianhimoista”, mutta hieman on saattanut kieli Siltasen ryhmän poskessa poiketa. Hitusesta huilua huolimattakaan siivu ei yllä levyn onnistuneimmaksi raidaksi.

* *

Rokkimunkin kappaleet on pääasiassa maltettu pitää riittävän lyhyinä. Eivät ole jääneet jynkyttämään paikalleen. Raitojen kestot vaihtelevat reilusta kahdesta vajaaseen viiteen ja puoleen minuuttiin. Soundit ovat aika pitkälti kohdallaan. Rock Siltanen Group hoitaa hommansa tyylitajulla ja jokainen muusikko tonttinsa näkemyksellä. Erityiskiitosta voi myöntää Joni Ekmanin kitaroinnista.

Edellislevyyn verrattuna on Rokkimunkilla painotus hieman enemmän hard rock sekä hevimetalli kuin kohottava reipas rokkenroll ja ränttätänttä, vaikkei kummallakaan pitkäsoitolla tyystin näihin lajityyppeihin lukkiuduta.

Rock ’N’ Rollin voiman jälkeen rima oli korkealla. Sillä levyllä on heikot hetket harvassa, eivätkä pari kolme sen pääasiallisesta linjasta erottuvaa kappalettakaan tunnu kokonaisuutta rikkovilta – päin vastoin tasapainottavilta.

Vaikka Rokkimunkilla kuullaan todellisia killeristygejä, on se piirun Rock ’N’ Rollin voimaa hajanaisempi, epätasaisempi. Samalla sen kappaleissa ei ole aivan yhtä paljon vaihtelua – sellaista joka myös istuisi kokonaisuuteen. Joka tapauksessa Rock Siltanen Group on kiistatta tämän hetken kovimpia kunnon rokkia rappaavia yhtyeitä Suomessa.

Seuraava pitkäsoitto ilmestynee sitten ensi vuonna. Odotan saavani iskeä sille viiden tähden leiman. E. Gomorralainen sanoo ”kyllä”.

Eros Gomorralainen

* *

Äänestä meitä!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit äänestää meitä 2.11.2023 asti osoitteessa www.kulttuurigaala.fi/yleisoaanestys. 

Suomi juhlii kulttuurin tekijöitä ja -tekoja Kulttuurigaalassa, jonka Yle TV1 lähettää suorana lähetyksenä 24.11.2023.

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua