Trumpetisti Verneri Pohjolan oma ääni kuuluu uudella The Dead Don’t Dream -levyllä entistä kirkkaammin

Verneri Pohjola on huippuluokan trumpetisti, joka on kehittänyt vuosien varrella tunnistettavan tyylin. Kuva: Perttu Saksa

Trumpetisti Verneri Pohjolan (s. 1977) luomisvire jatkuu vahvana. Brittiläisen Edition-merkin julkaisema The Dead Don’t Dream -albumi on hallittu ja tarkoin mietityltä kuulostava kokonaisuus, joka on kaikin tavoin tekijänsä näköinen. Bändi on huippuluokkaa, mutta valokeila pysyy tiukasti johtajan yhä itsevarmemmassa soitossa.

Pohjola oli tehnyt hienoa jazzia jo pitkään aikaisemminkin, mutta silti vuonna 2015 ilmestynyt albumi Bullhorn tuntui uudelta avaukselta, nousemiselta muusikkona entistä kypsemmälle tasolle. Levyllä Pohjola kvartetteineen löi kuulijaa hienolla tavalla päin pläsiä. Ei niin, että musiikki olisi ollut aggressiivisen päällekäyvää, vaan niin, että soitto kuulosti täysin suvereenilta mestarien työltä. Olin vaikuttunut ja niin oli moni muukin.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Pekka oli sekin uusi aluevaltaus. Verneri Pohjola päätti vihdoin esittää ihaillun isänsä, basisti-säveltäjä Pekka Pohjolan sävellyksiä. Verneri Pohjola on itse kertonut, ettei levyyn johtanut prosessi ollut henkisesti helppo, mutta kun asiaan päästiin, trumpetisti otti isänsä musiikin haltuun itsenäisesti ja persoonallisesti. Albumista tuli erinomainen.

Pekka-levy oli yksittäinen projekti, mutta jotain sen maailmasta tuntuu tarttuneen myös The Dead Don’t Dream -albumille – yhtye nyt ainakin. Bullhornin kvartetissa olivat mukana pianisti Aki Rissanen, basisti Antti Lötjönen ja rumpali Teppo Mäkynen. Pekalla Lötjönen jatkoi, mutta koskettimiin tuli Tuomo Prättälä ja rumpuihin Mika Kallio. Tällä samalla ydinjoukolla mennään myös uudella levyllä.

Olen kuulevani Pekka-projektin kaikuja myös sävellyksissä. Albumin ensikuulemalta tarttuvin tuokio on nimikappale The Dead Don’t Dream. Se on ylväästi soivan trumpetin johdattelema, hallitun kaunis esitys, joka ei henkisesti ole kovin kaukana 1970-luvun kotimaisen progejazzin ja isä-Pohjolan musiikillisesta maailmasta. Tunnelma on haikea, mutta ei synkkä, päinvastoin. Pohjola on itse kertonut, ettei kyse ole kuolemasta, vaan elämän ylistyksestä – unelmoinnista silloin, kun oma sydän lyö vielä vahvasti.

Pekka Pohjolan musiikkia kuvailtiin aikanaan vähän hölmöstikin ”sibeliaaniseksi”. Tällaisia sävyjä en Verneri Pohjolan soitossa kuule, mutta tiettyä ”fanfaarimaisuutta” hänen ilmaisuunsa on tullut lisää. Tämä luo mielleyhtymiä progen suuntaan, ja antaa ymmärtää, että Pohjola on entistä enemmän sinut tämänkin persoonallisuutensa puolen kanssa.

Jo Bullhornilla Pohjola oli selvä johtaja, mutta The Dead Don’t Dreamilla tilanne korostuu. Osin tämä johtuu pianistin vaihdoksesta: monipuolisuusmies Tuomo Prättälä on enemmän taka-alalla kuin Bullhornin Aki Rissanen. Olennaista kuitenkin on, että Pohjola on ottanut eturivin paikan itse ja vakaasti harkiten. Hän ei piiloudu minkään tai kenenkään taakse, vaan tuo oman äänensä esiin rohkeammin kuin koskaan ennen.

Puhuin äsken ”fanfaarimaisuudesta”, mutta pelkäksi sankaritrumpetistiksi Pohjola ei ole ruvennut. Hieno esimerkki Pohjolan ja yhtyeen vapaammasta tyylistä on The Conversationalist. Siinä basisti Lötjönen on aloittavinaan riuskan walking bass -meiningin, mutta ei aloitakaan, vaan jää rumpali Kallion kanssa näpräämään ”omiaan” Pohjolan ja Prättälän taustalle. Temposta ei saa millään otetta, mikä on ihastuttavan ärsyttävää – pidän siitä! Tässä vakavassa leikkisyydessä on ehkä hieman Ornette Colemanin henkeä.

Myös mietteliäs Argirro on mielenkiintoinen tapaus. Se käynnistyy Lötjösen ja Prättälän duettona, jossa molemmat soittavat kuivan dempatulla soundilla. Pohjolan kuulaasti soiva trumpetti liittyy mukaan ja kappaleen loppupuoli onkin Pohjolan ja Kallion gongien ja symbaalien vapaamuotoinen duetto. Päätösosa tuo heti mieleen Pohjolan ja Kallion improvisoidun duolevyn Animal Image (2018).

Albumin päättää komeasti jylhä sävellys Suspended, joka tarjoaa sekä fanfaareja että erittäin hienovaraista sooloilua. Kuulokuvan perusteella Pohjola on muusikko, joka tällä hetkellä tietää kykynsä ja uskoo niihin, eikä epäröintiin ole aihetta.

Mainittakoon, että levyllä vierailevat muutamassa kappaleessa saksofonisti Pauli Lyytinen ja pedal steeliä soittava Miikka Paatelainen. He tuovat sointiin lisäväriä, mutta suhteellisen huomaamattomasti. The Dead Don’t Dreamin isännän ääni on Verneri Pohjola trumpetti – ottakaa tai jättäkää. Suosittelen lämpimästi ottamaan, vaikka perustellusti voisi myös kysyä, onko ykkössolistin roolin näin selvä korostuminen pelkästään hyvä asia.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua