Toivon läikähdyksiä autereisilla aalloilla – arviossa SaintPolisin Hope Comes In Like The Waves

Kuva: SaintPolis

Tamperelaisen SaintPolis-yhtyeen Gears of the Change (2023; lue arvio) iski syvälle nautintohermoon tyylipuhtaalla americanallaan, leveän ilmavasti ja melodisen rikkaasti folkrockin, kantrin ja kitarapopin kolmiossa liikkuvalla raukean kauniilla tunnelmoinnillaan. Ajattomaan avaruuteen, melodian voimaan ja leppoisaan hymyyn luottanut esikoisalbumi esitteli tarttuvan biisikynän, valmiin soundipaletin ja oikealla tavalla roolitetun yhtyeen, jonka keulilla laulajakitaristi Tomi Korhonen tarinoi toimivan pehmeästi.

Aika lailla samoilla laatusanoilla ja määreillä avautuu myös toivon teemalle rakentuva kakkoslevy Hope Comes In Like The Waves (SaintPoliSongs, 2025). Soundipalikassa soivat edelleen tutut The Jayhawks, Wilco ja Tom Petty. Stemmat hellivät, puhaltimet koristelevat hillitysti ja kitarat helähtävät. Jos debyytti jätti toivomista vain koko albumimitan biisikynän terävyyteen, niin hiukan samaa pohdintaa herättää myös toinen luku. Yhtyeen soundi on timanttinen, mutta onnistutaanko kaavasta synnyttämään melodisesti koukukkaita helmiä tai tiivistämään soundipalikan sisältä ihon alle pääseviä hetkiä?

Levyn käynnistävä Outrun The Dark nivoo avaran huohotuksen kiireettömyyteen hyvällä tavalla ja on positiivisena haaveiluna yhtyeen tavaramerkkisoundin ja vahvuuksien ytimessä. Musiikki on samaan aikaan kaunista, kantavaa ja äärimmäisen harmitonta – mikä ei tässä tapauksessa tarkoita turhanpäiväistä, vaan nimenomaan sitä, että musiikki hellii niin korvia kuin mieltä. SaintPolis voi jyskyttää eteenpäin energisesti mutta pitää samaan aikaan kiinni kuulaasta avaruudesta ja pienesti kauniista elementeistä. Ensimmäisen kappaleen kohdalla kitaramaalauksen ja heleän pianon yhteistyö nousee keskiöön.

10 000 Days keinahtelee raukeammin ja jää pohdiskelemaan haikeasti terassin kiikkustuoliin. Kitaroiden energia jää enemmän taustalle, eikä urkuhumina ihan edellisen tapaan onnistu luomaan samanlaista vastapainoa. Harmonisuus toki kantaa nämäkin kymmenet tuhannet päivät.

Pianolla heleästi käynnistyvä Words etc. onnistuu paremmin istahtamaan tunnelmointinsa ytimeen. Vaivihkainen stemma toimii hienosti. Vaikka sähkökitaraa ja säröä lisätään siipiin, pysytään silti hetkessä.

I Feel Like a Child raukeilee pienellä lapsteelillään jopa hiukan liian uneliaasti, vaikka turhien krumeluurien riisuminen onkin ihan oikea tie. Quiet Paraden heleä hymy nostaa peukun, mutta energisten pyrskähtelyjen kappaleeseen tuoma hyvä pölähdys jää loppua kohden jostain syystä hyödyntämättä.

Clear Blue Skyn torvet pistävät sielun soimaan. Pienesti sahaten sykkivä sävellys onnistuu jälleen rakentamaan samaan aikaan energisen mutta leppoisan kokonaisuuden, jollaiset omaan korvaan avautuvat SaintPolisin tähtihetkinä. Parhaimmillaan yhtye osaa mainiosti rakentaa isoutta harmonisesti.

Melankolia kaikaa Invisiblen pienesti savuiseksi jätetyssä laulussa ja täyteläisesti soivassa kitarakaaressa. To Whom It May Concernin vaivaton reippaus toimii. Lines On Your Facen akustinen pelkistys korostaa Korhosen suvereenia mies ja kitara -soundia, vaikka yhtyeen stemmat ja hillitty taustatyö rakentavat sille tässäkin mukavasti lisäarvoa. Huuliharppu sopii luontevasti yhtyeen soundipalikkaan.

Nimibiisin rauhakseen tapahtuva rakentaminen kohti kohtalokkaampia kerroksia pyörteilevine rumpuineen ja isosti maalaavine kitaroineen toimii toisaalta levyn päättävänä jykevämpänä vaelteluna, mutta meinaako biisi itsessään hukkua fiilistelyyn?

SaintPolisin toinen luku on niitä levyjä, joista haluaisin pitää enemmänkin. Mitään varsinaista vikaa siinä ei ole, mutta biisimateriaali ei ihan kaikissa kohdissa pääse aivan maaliin asti ja uutuuden viehätyskin alkaa jo hieman karista. Yhtyeen soundi on silti edelleen kympin maisema, jossa liikutaan vaihtelevan vaikeusasteisilla vaellusreiteillä. Oman reppuni pakkaan sinne mieluusti.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua