Vuonna 2015 Timo Kämäräinen levytti nimellä Ihana Leijona. Kuva: Tero Ahonen
LEVYT | Monien kokoonpanojen muusikko Timo Kämäräinen ammentaa kolmeen konseptiin jakautuvalla soololevyllään kauniita instrumentaali-improvisaatioita lukuisista tyyleistä.
”Teknistä briljeeraamista on tarjolla sopivissa määrin, siis vain silmänräpäyksittäin, ja inhimillisyys on kaiken aikaa läsnä.”
Monien metkujen ja erimuotoisten kokoonpanojen koulima Timo Kämäräinen esiintyy uudella Blink and You Miss It -albumillaan (Eclipse Music, 29.1.2021) vaihteeksi täysin soolona. Teräskielisellä Dobro-kitaralla taltioituihin instrumentaali-improvisaatioihin pohjautuva levy koostuu kolmesta konseptista, jotka jakautuvat 23 kappaleen kesken. Kokonaisuus kellottaa hieman yli puoli tuntia – nimensä mukaisesti pieneen tilaan on taltioitu suunnaton määrä ääntä.
Etenkin luovien alojen kannalta varsin epävarmana aikana taiteellisesti kunnianhimoisen ja suurella todennäköisyydellä radioiden soittolistoilta välttyvän musiikin julkaiseminen osoittaa uskaliaisuutta. Blink and You Miss It ei totisesti ole minkään sortin varman päälle pelaamista, mutta samanaikaisesti se on sisällöltään oman aikansa kuva. Maailmalla ei mene erityisen hyvin, tulevaisuus on etenevästi huolestuttava sekamelska. Siihen kaikkeen hukkuu helposti, jos ei muista pysähtyä, hengittää ja ihastella välillä kaiken oletetun sekä itsestään selvän takana pilkottavia elämän kauniimpia piirteitä.
Tällaisiin hetkiin Blink and You Miss It on kerrassaan mainio rikastuttaja. Dobron soinnista välittömästi heräävät mielleyhtymät country- ja american primitive -kitarointiin ovat läsnä vain ajoittain. Kämäräinen ammentaa lukuisten tyylien kirjosta, ja musiikin muotokieli antaakin tähän sujahteluun hyvät puitteet.
Yksinkertainen soitinnus (Dobron lisäksi ajoittain pianon ja syntetisaattorin säväytyksiä) pitää kokonaisuuden yhtenäisenä, vaikka sointukuvioiden, vireiden ja tahtien välillä olisi suuriakin muutoksia. Sekaan mahtuu sekä erillään että peräkkäin monenlaisia kappaleita – esimerkkeinä vaikkapa kiihkeä A Lifelong Tango ja unenomaisempi seuralaisensa Paradigm Change.
Instrumentaalimusiikin kohdalla lopputuloksen kestävyys tahtoo olla kovasti kiinni siitä, välittyykö säveliin kudottu tunne kuulijalle asti ilman ihmisääntä. Sanojen, jossain määrin siis melodiankin, poissaolo on helppo korvata nuottien määrällä, ja tämä myös Timo Kämäräiseltä hoituisi helposti. Hänen musiikistaan tuntuu silti välittyvän erityislaatuista herkkyyttä sekä avaramielistä intohimoa, oli soittopelinä sitten syntetisaattori, sähkökitara tai kuokka.
Tällä erää teknistä briljeeraamista on tarjolla sopivissa määrin, siis vain silmänräpäyksittäin, ja inhimillisyys on kaiken aikaa läsnä kitaran kopan kolahduksissa, kielten räpsähdyksissä, sormien suhinoissa ja soittajan henkäyksissä. Siksi tunnelma säilyy levollisena silloinkin, kun soinnut kääntyvät tummemmiksi tai tahti kiihtyy. Lopputuloksena on valoisa ja lempeällä tapaa pysähdyttävä levy.
Aleksi Leskinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ursus Factoryn tehtaan takuu yskähtelee – arviossa nelosalbumi IO
LEVYT | Jussi Pelkosen ja Aleksi Ripatin muodstaman Ursus Factoryn taipumus polveilla ei tuota tällä kertaa pelkkää plussaa.
The Nationalin yllätyslevy seisoo omin jaloin keväisen sisaruksensa rinnalla – arviossa Laugh Track
LEVYT | Kiireetön ja rosoisen toteava laulu, kuulaat, pehmeän tumahtavat lyömät ja taidolla ylläpidetty jännite leimaavat yhdysvaltaisyhtyeen soljuvaa kymmenettä albumia.
