Tiisun viiden vuoden levytystauon jälkeen syntynyt kolmosalbumi III askeltaa kiehtovasti kohti aikuisuutta

Kuva: Kerttu Malinen

Vaikka Tiisun kolmannella albumilla kaikuu edelleen paikoin välähdyksiä YUP:maisesta duuriprogemaalailusta (muun muassa Me olemme me -kappaleen alun soittonostossa), on III (Kaiku, 2022) keskimäärin huomattavan kepeää, jopa slovarivoittoista pohdiskelua ja tunnelmointia.

Tiisun omassa levytyshistoriassa kolmas albumi on rauhallisin. Hetkittäin purskahtelevassa soitossa ja riisutun vilpittömässä laulussa on lievää sukulaisuutta toiseen suomirockin viime vuosien uudistajaan Ursus Factoryyn, mutta Tiisun biisit ovat isommasta kokoonpanostakin johtuen monisyisempiä, paikoin jopa sinfonisia. Vaikka oltaisiin kuinka rauhallisia, on bändille ominainen ilkikurinen virne siellä jossain piilossa. Tarvittaessa lähtee, se lupaa. Tällä levyllä niin tapahtuu kuitenkin harvemmin.

Tiisu on alusta asti leimaantunut vahvasti laulaja-kitaristiinsa ja pääasialliseen biisinikkariinsa Henrik Illikaiseen, mutta kolmosalbumilla koko monilukuinen yhtye on ollut vahvemmin mukana biisintekoprosessissa.

Yhtyeen basisti Väinö Karjalainen ei pitkään aikaan ole enää ollut vain se isänsä J. Karjalaisen hitistä tunnettu Väinö. Karjalaisen tuottaja-kultapeukaloa on kuultu viime vuosina muun muassa Pekka Nisun, Ursus Factoryn ja viimeksi Arpan levyllä. Ei siis mikään ihme, että samanlainen patinalla viimeistelty sulavuus ja vahva melodinen koukukkuus leimaa myös Karjalaisen tuottamaa Tiisu-uutukaista. Jiin keväällä ilmestyvä ja Väinön tuottama albumi kiinnostaa lähtökohtaisesti todella paljon.

Tiisun kolmosen teemana on aikuisuuteen kasvaminen ja erilaiset siihen liittyvät askelmerkit täysi-ikäisyyden saavuttamisesta työnhakuun ja nuoruuden kuolemattomuuden tunteen menettämiseen. Raukea ja hempeä keinuttelu Olipa kerran muistelee elämää kiireettömän melankolisesti, mutta duurissa. 18v täyttää vuosia, pellavapää on päissään ja tanssii, ja häpeää kun oksentaa diskoon. Kepeän reipas askel kohtaa lapsuuden jättämisen haikeuden.

Lapsettaa pohtii kipakammalla säröllä ja suoraviivaisella rokkihaaralla mitä minusta tulee isona. Paperivuorella kiivetään äidin kanssa eteisessä haikean melankolisesti, ilman turhaa hötkyilyä tai kiireen tunnetta.

Albumin monilukuiset ja tasokkaat singlejulkaisut alkavat tulla vastaan vasta levyn puoliväliä lähestyttäessä. Työnhaun jatkuvia pettymyksiä osuvasti tiivistävä Valitettavasti valintamme ei osunut sinuun on yksi paketin tarttuvimpia sävellyksiä, jossa noustaan pohdiskelevasta näppäilystä harmonisilla askelilla hilpeän raukeasti rullaavaan kertosäkeeseen, jossa Illikainen pyörittelee päätään työhaun itseään toistavalle sanavalikolle.

Suklaapatukasta voi sairastua syöpään ja roskiin vietävät paristotkin pitäisi päällystää muovilla, oivalletaan On se kyllä vaikeeta -kappaleen pohdinnoissa siitä, kuinka vaikeaa on tehdä oikein modernissa maailmassa. Viipyilevyys kohtaa pohjavirrassa uivan säröpotkun mainiosti ja leveämmän soundin isoudestakin saadaan nauttia, muttei niin, että homma missään kohtaa karkaisi käsistä.

Haikeasti näppäilevä Kesä lähetti kirjeen vie hymyilevän melankolian auringonpaisteeseen ilahduttavan harmonisilla sivelyillään. Antti Vuorenmaan raukeasti humisevat koskettimet luovat komeaa tapettia taustalle.

Me olemme me on levyn energisempi hitti, vaikka särökitaramaalailu ei ole siinäkään koko totuus vaan ennemminkin tapa nostaa kierroksia ja kerroksia. Pulssi on silti eteenpäin pyrkivä ja asento jykevä. ”Me olemme aina yhdessä enemmän”, toteaa Illikainen, ja pohtii mitä on rakkaus.

Falsetissa kaikaava ja jälleen raukeasti pohdiskeleva Kaikki tuntuu kaikelta nousee edellisen tapaan säröllä isompaan kaareen istuskelevien säkeiden perään.

Myös Kuollaan me kaikki on vakuuttanut jo singlenä. Hissuksiin pianon ääreltä kasvava ja kevyesti makaaberi pohdiskelu siitä, ketkä jäävät kaipaamaan kuoleman jälkeen, toimii myös albumimitassa hienosti. Melankolian ja heleyden elementit kohtaavat ihailtavan harmonisesti kepeässä marssiaskeleessa, johon on saatu myös pieni aavistus pilkkeestä silmäkulmassa: ”Me kuollaan kaikki, mutta ei hätää.”

Levyn päättävä Hiillos on oikealla paikalla, pikkuhiljaa hiipuvana liekkinä ja laskevan auringon mietiskelynä siitä, että olisi pakko jaksaa ja jatkaa. Seitsemän ja puolen minuutin viipyilevä unelias maalailu kasvaa askeleittain isompaan bändisoittoon sen verran komeasti, että sitä luulisi kuulevan myös livemuodossa illan viimeisenä fiilistelynä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua