The Holy nousee Mono Freedom -kakkosalbumillaan seuraavalle tasolle – raketilla

02.10.2020

Kuva: Eetu Kevarinmäki

LEVYT | Jylhän sulava The Holy ammentaa kakkosalbumillaan massiivisen post rockin parhaista puolista ja kasvaa stadionmittoihin.

”Toivo paremmasta huomisesta ei loista pelkästään Iivarin laulussa vaan myös sovitusten taiten tuotetussa heleydessä. Mono Freedom on kaunis musiikillinen matka.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

The Holy: Mono Freedom

  • Playground, 2.10.2020.
  • Kuuntele: Spotify

Vuonna 2014 perustettu helsinkiläinen, indie- ja alternative rockin varjoisilla kujilla tumman melodisesti kulkeva The Holy on tehnyt hyvää nousujohteista työtä koko olemassaolonsa ajan. Energiset live-esitykset, kaksilla rummuilla koristellun soundin tasapainoinen suuruus ja alati terävöityvä biisikynä nostivat odotusarvoa yhtyeen alun perin keväällä julkaistavaksi tarkoitetulle kakkosalbumille Mono Freedom. Koronan takia puolella vuodella siirtynyt julkaisu toimii erinomaisesti myös tummenevassa syksyssä.

Monella yhtyeellä menee sormi suuhun siinä vaiheessa, kun post rockin alati ylöspäin kurottavista goottilaisista kaarista pitäisi saada aikaan myös sulavasti mukaansa tempaavaa melodisuutta. Mono Freedomilla tämä sudenkuoppa vältetään hämmentävän helposti. Joko yhtye osaa luonnostaan pitää tarpeellisen tasapainon rakentelussaan tai sitten se on onnistunut hinkkaamaan yhtälön studio-otoissaan juuri sopivaksi.

Albumin tematiikka rakentuu utopiasta, jossa Äiti Maa ottaa pallonsa haltuun ja viimeiset ihmiset pakkaavat kamppeensa, astuvat rakettiin ja suuntaavat kohti lähintä mustaa aukkoa. Kaikesta luopumisesta huolimatta ilme ei kuitenkaan ole vailla toivoa, ja tämä onkin yksi Mono Freedomin avaimia. Jylhästi korkeuksiin kaartava ja melankolialle rakentuva soitto huutaa kylkeensä valonpilkahduksia ja toivon tunnetta noustakseen isoihin värivaloihin. Siksi Eetu Henrik Iivarin leijailevan raukeista pohdiskeluista korkeampiin patsaisiin ulottuva laulu on juuri sopiva kirsikka The Holyn kakun päälle.

Avausraita No Trial In The Dark naulaa levyn keskeiset soundilliset teemat tiskiin. Isoa, kuulasta ja jylhää, korkeuksiin kurottavaa post rock -maalausta, jossa indierockin melodinen menevyys ja alternative rockin murea säröisyys lyövät kättä. Jykevyyttä osataan oivallisesti tauottaa heleillä välihengähdyksillä, joista on hyvä syöksyä vieläkin syvemmälle avaruuteen. Toivo paremmasta huomisesta ei loista pelkästään Iivarin laulussa vaan myös sovitusten taiten tuotetussa heleydessä. Mono Freedom on kaunis musiikillinen matka.

Kepeämmin keinahteleva mutta kiivaammaksi kiihtyvä Twilight Of The Idiots rullaa tarttuvasti ja saa niskan nytkymään mukana. Isoudestaan huolimatta kaarissa on pehmeyttä ja rauhan tunnetta. Raukea pianonäppäilysuvanto ei ole niinkään vastapainoa kuin odotettu hengähdyspaikka vaellusreitillä. Jousiakin löytyy, kun taas lähdetään isolla telalla maalaamaan.

Sitten päästään raketin äärelle. The Rocket Song on levyn avainraitoja, joka huohottaa käänteentekevän avaruusmatkan valmistelujen äärellä. Biisi on alusta alkaen iso, jyhkeä ja kuulas, mutta onnistuu raukealla laukallaan tiivistämään keskiöönsä enemmän lämmintä ja kauniin kaartavaa tunnelmaa kuin kengänkoon puolesta sopisi odottaa. We are gonna build a rocket!

Lasinsiruja kirskutteleva I Don’t Know kiristää ruuvia, vaikka Iivarin laulu ei kiireen tunteelle suostu kumartamaan. Yliaktiivisesti runttaavat kitarat, purskahtelevat rumpufillit ja tiukasti rullaava bassopohja pitävät tallan pohjassa, mutta silti kaikki renkaat pysyvät tiessä – tai tässä tapauksessa raketti radallaan. Keulimista, sutimista tai avaruussumuihin eksymistä ei ole luvassa. Paketti on tasapainossa, silti tulee hiki!

Love Is Just a Word That We Use on oikeastaan ensimmäinen selkeästi seesteisempi kappale; laulun pohdiskelu saa ihan eri tavalla tilaa. Pilareiden korkeus ja sounditaivaiden kuulaus on silti yhtä vahvasti läsnä. The Holylla slovarikaan ei ole pieni.

Pienen tankkaustauon jälkeen Ageing Boxer painaa jälleen sata lasissa, jopa aiempia rykäyksiä tiukemmalla treeniohjelmalla. Runttaavalla jyrällään se jää kuitenkin hiukan tasapaksuksi, tyrmäys jää tekemättä.

Aivan järjettömän hienolla pianolurittelulla riisutusti haaveileva Swim on kuin myöhempien aikojen korpinsiipisen The Rasmuksen syystä tai toisesta julkaisematta jäänyt illan viimeinen goottilainen hidas ja ilotulitusta valmisteleva sinfoninen huipennus. Avaruus on pimeä, ääretön ja tutkimaton ja siellä leijuessa mittasuhteet menevät uusiksi.

Dada Love lähtee haastamaan jylhää kaavaa hiukan vinkurammilla eväillä, vaikka kohteleekin The Holyn peruspohjaa aika kiltisti. Vaikka laukka rullaa ja koristeet ovat kohdillaan, on kappale hiukan hakusessa monen muun raidan rinnalla. Tyydytään laukkaamaan, sykkimään ja kimaltelemaan silloin kuin pitäisi löytää joko isompaa vaihdetta tai keventää.

Päätösraita Museum of Modern Hearts onneksi palauttaa jiirin kohdalleen. Kaikessa rauhassa maalaileva mutta samaan aikaan huohottaen sykkivä pohdiskelu nostaa purjeet uudelleen tuuleen. Valtavan oloinen mutta pienesti kiireetön kaunokainen seilaa tummalla merellä, jossa tähdet kimaltelevat eivätkä aallot uhkaa lyödä laidan yli.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This