Arvostelu: Kokeellisen konemusiikin konkarin O Samuli A:n uusi albumi Condition Yellow iskee pöytään tasapainoisen ja monipuolisen täyslaidallisen elektronista musiikkia.

O Samuli A: Condition Yellow (Svartronix, 20.9.2019)

Mikäli medianäkyvyyttä saavat stailatut artistit virheettömine kampauksineen, mukavine naapurinpoikahymyineen tai kohtalokkaine meikkeineen ja merkitsevine mutta aavistuksen arvoituksellisine katseineen tuntuvat tarjoavan musiikkia vailla minkäänlaista tarttumapintaa vailla, on syytä suunnata katseensa hieman syrjään valtavirrasta.

Vaikka eivät tuntuisikaan, kannatta katse silti sinne suunnata. Valtavirrasta vähän sivummalla kiemurtelevista puroista saattaa nimittäin usein hypätä esiin jotain erilaista; puhuttelevampaa, liikuttavampaa, ravisuttavampaa tai riemastuttavampaa, jotain joka palauttaa uskon musiikkiin – riippumatta siitä, minkä lajin musiikkia sieltä pyrkii kalastamaan.

 

O Samuli A on tehnyt muun muassa elokuva- ja pelimusiikista sekä minimalismista ammentavaa kokeellistakin konemusiikkiaan jo reilut kaksi vuosikymmentä. Hän on tuntunut olevan jonkinlaisessa nosteessa vuoden 2014 esikoisalbumistaan Field Tripistä eteenpäin.

Mitään varsinaisesti ennenkuulumatonta O Samuli A:n toinen albumi ei pidä sisällään, mutta tarvitseekokaan sen? Condition Yellow’lla kuitenkin soi monenlaisia vaikutteita itseensä imenyt, varsin omintakeinen kahdeksan biisin täyslaidallinen, joka liikkuu tymäkän tiukasti tikkaavasta teknosta rauhallisempaan, paikoin elokuvallisestikin tunnelmoivaan materiaaliin ja takaisin.

Musiikkia kuvaillessa sen sijoittaminen ahtaisiin lajityyppikarsinoihin on usein melko vaikeaa, ja vaikka siinä omasta mielestään onnistuisikin, kokemus on subjektiivinen. Condition Yellow’n tapauksessa auttaa tarra levynkannessa: ”Proper earthy o-funk, born out of mother chiptune herself’s loins, rich in electroid synth hook fiber”. Yeah!

O Samuli A:n uutukaisen enimmäkseen instrumentaaliset kappaleet ovat yleisesti ottaen melko pitkiä. Niistä useimpien kohdalla kesto on perusteltu. Biisit jaksavat kantaa ja kuuntelijan mielenkiinto säilyy.

Aivan tyystin instrumentaalinen Condition Yellow ei ole. Joissakin kappaleissa on muutamilta aiemmilta julkaisuilta tuttua puhesyntetisoitua ”laulua”. Näitä ovat esimerkiksi levyn aloittavat, aiemmin yksittäisinä biiseinä suoratoistopalveluissa julkaistut Torspopipo ja Halusko se kahvia?

Ensin mainittu on levyn ilmiselvä hittibiisi, joka jää soimaan sitkeästi päähän viimeistään kahden kuuntelukerran jälkeen. Torspopipon niukka sanoitus tiivistää olennaisen kuvauksen lapsuudesta tutusta hahmosta ajalta, jolloin pipoa ei sosiaalisen paineen musertamana yleensä käytetty edes silloin, kun pakkanen oli hyytävämpi kuin suurvaltojen välillä tuolloin vallinnut sota.

Menneistä vuosikymmenistä muistuttavat myös Condition Yellow’n äänimaisemat. 1980-luku vaikuttaa väkevänä. Musiikillisia viittauksia voi löytää The Curea myöten, ja paikoin levyn soundi tuo muistumia Vangelisin hienosta Blade Runner -elokuvan (Ridley Scott, 1982) soundtrackistä.

Levyä aloitusbiisikaksikon jälkeen kuultava Lumppaaja jumppaa kuin kolmen vuosikymmenen taakse huonolle tripille painajaisdiskoon joutuneena. Seuraava raita, Olipa kerran ali-ihminen, vie matkalle seesteisempinä maalaileviin maisemiin.

B-puolen alussa palataan Sädesienen ja Keltanokka Themen myötä menevämpänä pörisevään jumppamusaan. (En tiedä, käytetäänkö jumppasaleissa tällaista musiikkia, mutta uskon lujasti, että ainakin niin pitäisi tehdä. Jumppaisin. Siivousmusiikkinakin tämän kaltaiset kappaleet voisivat toimia.)

A-puolen tavoin tempo laskee myös persposken loppua kohti. Kuitenkin ainoastaan levyn viimeinen biisi, herkästi fiilistelevä Peukaloisen jatkot tuntuu mitäänsanomattomalta. Se saattaisi toimia paremmin hieman lyhyempänä tai osana erilaista kokonaisuutta.

O Samuli A:n biisimateriaali näyttäytyy Condition Yellow’lla aiempaa tuotantoa yhtenäisempänä, mutta silti riittävän vaihtelevana. Kokeellisuuden korpimaillakaan ei tällä kertaa vaelleta niin syvällä kuin joskus aiemmin. Toivottavasti seuraavaa O Samuli A -pitkäsoittoa ei tarvitse odottaa viittä vuotta.

Eros Gomorralainen