Takki auki retroestetiikan sydämessä – arviossa Paul McCartneyn The Boys of Dungeon Lane

Kuvat: Capitol / Mary McCartney

Sir Paul McCartney on kuin luontodokumentin uhanalainen laji, joka aiheuttaa liikutuksen hetkiä saapuessaan ruokailupaikalle. Hän on yksi länsimaisen musiikkihistorian viimeisistä suurista hahmoista, jonka luovuus tuntuu pulppuavan edelleen ikuisen lähteen lailla.

The Boys of Dungeon Lane -levyn (Capitol, 2026 äärellä ei voi olla herkistymättä, sillä jo sisäpussiin painetut esihistorialliset The Beatles -kuvat viestivät pitkästä historiasta, jonka parissa on synnytty, kasvettu, rakastuttu, erottu ja jatkettu matkaa. Historiaan mahtuu kokonaisten sukupolvien elämät ja niiden soundtrackit.

Iän patinoima ääni on välillä hauras, mutta maccamaisella sinnikkyydellä ja korvallaan hän kääntää sen eduksi. McCartneyn ei tarvitse kuulostaa nuorelta kopiolta itsestään, eikä tuottaja tai levy-yhtiö pakota puristamaan nestorilta uutta kuulasta Yesterdayta.

Tämä on myös levyn valttikortti. Menneisyys ja nykyisyys paiskaavat kättä kauniilla tavalla ja muistuttavat, että ikä voi tuoda taiteeseen myös ainutlaatuista tyylikkyyttä ja särmää. McCartney on kuin isoisä, joka selailee valokuva-albumia ja pysähtyy kertomaan tarinan. Se on ehkä kuultu jo ennenkin, mutta kukaan ei henno sanoa mitään. Uusiin lauluihin syntyy sen myötä tarinallisempi kulma, joka ei ole McCartneyn tuotannossa mitenkään vakio. Uran varrelle mahtuu aikamoinen kasa biisejä, joiden tekstit ovat vähintäänkin keskinkertaisia tai suorastaan hirveitä piperryksiä. Paino on ollut musiikilla ja melodialla. Jee jee siellä ja bib bob täällä.

Albumin toisena tuottajana artistin itsensä ohella on Andrew Watt, jonka nimi aiheutti aluksi pelonsekaisia tunteita. The Rolling Stones ei samaisen Andrew Wattin tuottamana ole pystynyt saamaan oikein minkäänlaista otetta. Siinä missä Maccan touhuissa soi vilpittömyys ja lämpö, The Rolling Stones soi Wattin tuottamilla levyillä kuin kylmä turboahdettu kassakone. Deep fake -tekniikalla nuorennetut bändijätkät ja Sydney Sweeneyn tähdittämät musavideot kielivät epätoivoisesta yrityksestä pysyä kaupallisesti relevanttina tuotteena. No, se Rollareista.

Tuottaja Watt on onneksi kannustanut McCartneya tekemään yllättäviäkin vetoja, ja seassa on jopa avantgardemaisia ratkaisuja.

* *

Levyn avausbiisi lähtee heti liikkeelle vähemmän perinteisellä sointuvalinnalla ja määrittelee oivasti albumin yleisfiiliksen. Ote on yllättävän tymäkkä ja McCartney puristaa tuttua raspiaan. Tuhannet keikat ovat hioneet siitä jo kipakan Little Richard -survoksen, ja tilalla on käheyttä, mutta se on fiksusti valjastettu osaksi biisiä ja välittää vahvasti tunnetta. Uutta toisintoa nuoruuden huumassa karjutusta rokkipalasta ei tarvitse tehdä enää.

Maccan pakassa on valitettavasti aina ollut tyhjiä kortteja. Nytkin levyllä on muutama varsin mitätön rämpyttely. Heti toisena kuultu perusrokki Lost Horizon on juuri sellainen. Ripples in a Pond menee samaan laariin ja tuntuu haikean Days We Left Behindin jälkeen kuultuna suorastaan kiusallisen tavanomaiselta. Levylle täytettä? Ehkäpä näin.

Kevyesti rullaileva ja beatlesiaanisempi Mountain Top on lievästä muovisesta soundimaailmastaan huolimatta kiinnostavampi tapaus. Sen pelastaa vauhdikas lopputykittely, joka päättyy puoliso Nancy McCartneyn ääneen.

Omaelämäkerrallinen Down South soi herttaisen välittömästi. Kun harteilla on tonnikaupalla pophistoriaa, on vaihtoehtona yrittää sivuuttaa kaikki tai sitten istua alas ja vetäistä konkreettisesti biisi aiheesta.

A-puolen päättää täydellisen hellyyttävä We Two, joka vilpittömyydessään on toteutusta myöten levyn ehkäpä kaikkein maccamaisin biisi. Basso elää sievästi simppelin ja hiukan hapuilevan rytmin alla.

Paulilla on aina ollut erikoistaito mennä yksin studioon ja kuulostaa kokonaiselta bändiltä, joka kuulostaa silti vain Paulilta. Tällainen kokonaisvaltainen suhtautuminen laulunkirjoittamiseen ja sovittamiseen on monen sooloalbumin menestysresepti. Myös Wingsin loistohetki on Band On The Run (1973), jota voidaan käytännössä pitää yhtenä Macca soololevyistä. Sillä ovat mukana apukäsinä vain Denny Laine ja Linda McCartney.

Maccan kanssa soittaminen ei välttämättä ole mieluisinta puuhaa. Jos ei heti keksi omaa osuuttaan, voi olla varma, että Paulilla on jotain mielessään ja hän sen myös mielellään viheltää malliksi. Sekös kanssasoittajaa nyppii.

Levy on riemastuttavan täynnä maccamaisia yksityiskohtia. B-puolen avaa Come Inside, jonka kitarat kuulostavat välittömästi juuri siltä tutulta runttaukselta. Samoja hiukan ujeltavia bendauksia, joita kuuluu jo The Beatlesin Taxmanin kitarasoolossa. Epiphone Casino on jälleen tanassa ja äkäisenä.

Beatles-vibat ovat vahvasti läsnä myös Never Know -kappaleessa, jonka kerrostunut sovitus on kauniisti rakennettu. Useampi kuuntelu nostaa kappaleen osakkeita jatkuvasti, ja nimeänkin sen albumin parhaaksi.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa Ringon kanssa vetäistystä Home to Us -renkutuksesta. Biisi on muutenkin oudon tukossa ja rummut miksattu epäringomaiseksi mäiskeeksi. Soittimia on vaikea erottaa. Tuotanto on huono ja kauan kaivattu duetto on hukattu mahdollisuus. Pientä pelastusta tuovat Sharleen Spiterin (Texas) ja Chrissie Hynden (Pretenders) taustalaulut.

* *

Hengästyneen kuuloinen Life Can Be Hard on kuorrutettu viuluilla ja puhaltimilla. Se muistuttaa McCartneyn rakkaudesta vanhaan musiikkiin. Tässä tapauksessa vanhalla tarkoitetaan aikaa ennen 1950-lukua ja rock’n’rollia. Biisin potentiaali jää hivenen puolitiehen, sillä toteutuksessa on tällä kertaa väärällä tavalla hapuilua ja keskeneräisyyttä.

Vahvoissa vintage-tunnelmissa keinuu myös herttainen First Star of The Night, jonka sävellajikin on suotuisampi käheälle äänelle. Dim-sointujen viljely tuo mieleen tietty ikivihreän Michellen ja monta muuta palaa, jotka mestari on kirjoittanut akustisen kitaran kanssa.

Ennen loppua tarjolla on vielä ihastuttava Salesman Saint. Se palauttaa tunnelman albumin avausraidan kokeellisempiin tunnelmiin. Riemastuttavasti pieleen soivat yökerhotorvet ovat vastustamattoman hyvä veto. McCartney on aina osannut suhtautua musiikkiin suurena leikkikenttänä ja uskaltanut luottaa välillä epäsovinnaisiin ratkaisuihin. Välillä timantit hiotaan, välillä turautetaan sopivasti suolaa sekaan.

Levyn päätöskappale Momma Gets By on kuin kypsä ja hauras jatkotarina Lady Madonnalle. Tekstittäjänä McCartney on parhaimmillaan luodessaan pieniä tuokiokuvia arkisista tilanteista. Paloja sieltä ja paloja täältä. Työväenluokkainen tausta kuuluu tavassa tarkastella maailmaa pienen ihmisen näkökulmasta. Yhdessä selvitään eikä luovuteta. Rakkaus on arvokkain asia Paul McCartneyn maailmassa edelleen vuonna 2026.

Valokuva-albumi paksuuntuu entisestään ja tarinat jaksavat yhä kiinnostaa. Antaa mennä vaan, Paul!

Jani Tuovinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua