Skotlantilainen The Fratellis julkaisi kevään kunniaksi iloisesti helkkäävän indiepop-paketin

Vuoden 2006 debyyttialbuminsa Costello Musicin megahitin Chelsea Dagger voimin ympäri maailmaa soinut The Fratellis on yksi niistä yhtyeistä, joiden julkaisemista odottanut albumi jäi koronan jalkoihin. Tämä on siinä mielessä hyväkin asia, että glasgowlaisyhtyeen hyväntuulinen, kimalteella koristeltu ja pirteästi purskahteleva indierockin popjohdannainen on erinomaista valoa tunnelin päässä epidemian jäljiltä itseään keräilevälle kansalle. Paikoin levyltä löytyy jopa yltiöpositiivista, jouluvaloöverit mieleen tuovaa kiiltokuvaa ja 1960-lukuisten tyttöbändien doowoppia. Osa kuulijoista nostaa tälle peukkua, osalle se aiheuttaa varmasti pahoinvointia.

Pääasia, eli koukukas biisikynä, ei onneksi ole hukkunut puuterilumeen, kulkusen kilinään tai muoviseen hymyyn. Need a Little Loven kaltaista pop-keinutusta on vaikea vastustaa – melodian koukukkuus pistää lähinnä miettimään, mistä hitosta se on niin tutun kuuloinen.

Mutta löytyykö levyltä muita mukana hoilattavia tai niskan liikkeelle laittavia osumia? Ja onko paketissa myös käyttöikää lisäävää syvällisyyttä?

Hiukan yllättäen vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä. Vaikka levyn ilme on pinnalta kimalteleva ja reippaita svengejä piisaa, mukana on myös rauhallisempaa tunnelmointia. Silti The Fratellisin vahvimpia aseita on yhtyeen positiivisuus, joka on onnistuttu vyöttämään sekä musiikin menevyyteen että levyn pohdiskelevampiin hetkiin.

Heti avausraidaksi nostettu nimibiisi Half Drunk Under a Full Moon kimaltelee glitterit vilkkuen, kimakasti kilkahtaen. Viiden ja puolen minuutin värikkääseen marssiaskellukseen mahtuu mausteita useammankin biisin tarpeisiin. Samaan aikaan kun kappale puolittain pidätellen kasvaa isommaksi anthemiksi vakaalla askeleellaan, se myös malttaa riisua krumeluurit väliosissaan. Rakenne pysyy samaan aikaan kepeänä ja helppona.

Jo aiemmin kehuttu Need a Little Love jatkaa oikeastaan suoraan siitä mihin edellinen jäi, mutta heleämmin ja pelkistetymmin. Fratellis-kaavaan kuuluvalla iloisella keinahtelulla askeltava popkaunokainen ammentaa svengaavaan pakettiinsa juuri sopivasti kimallenauhaa ja tähtitarraa, melodiakoukun ja tarttuvuuden keskiössä pitäen. Hieno kappale!

Raukeampi ja haikeampi, kantrahtava Lay Your Body Down on levyn ensimmäinen slovari. Sekään ei kasva sanomastaan huolimatta synkäksi, vaan melankolia on tasapainoista – ennemmin aamunkoittoa hymy huulilla ihailevaa kuin syyssateessa masentuvaa.

The Last Songbird töksähtelee pintaliidossa keinuvalla humppapyörteellä suhteellisen harmittomasti ja vaivattomasti. Sekaan on mahdutettu muun muassa queenmäisiä stemmaefektejä, mikä pitää touhun astetta monipuolisempana.

Katedraalin kokoisessa slovarissa Strangers in the Street soi kulkusmainen helkkäys. Kappaleen riisuttu, raukea ja kiireetön tunnelmointi toimii isoissa puitteissa hienosti. Sen perään kuullaan hervottomasti auton sivuikkunasta ikeniä tuulettava Living in the Dark, joka tuo pakettiin vastapainoksi heleää kohkausta. Helppous ei ole haitaksi, kun koukku kuitenkin nappaa mukaansa.

Haikean raukeasti kaartava Action Replay katselee nimessään lupaamaa toimintaa hidastetusti pohdiskellen ja jää levyn tylsimpään päähän. Vastavuoroisesti reipas Six Days in June pistää saman tien kropan liikkumaan ja nappaa mukaansa aurinkoisesti hölkkäävään kesälomamuistoonsa.

Oh Roxy on yksi miljoonasta mukana hoilattavasta naiselle omistetusta rakkaudenosoituksesta, toki fratellismaisen positiivisella hymyllä. Kappaleen väliosassa on hauskaa, hipisti purskahtelevaa kevytpsykedeliaa. Yli kuusiminuuttinen päätösraita Hello Stranger hiljentyy raukeamman, mutta mukavan täyteläisesti väritetyn pohdiskelun äärelle. The Fratellis todistaa hallitsevansa myös komeasti kaartuvan ja heleän stemmamaalauksen.

Vaikka albumilla on muutama selkeästi muita mieleenpainuvampi sävellys, on yhtyeen tekemisen meininki ja helppojen hetkien hurma hyvässä tasapainossa vakavampien hetkien tunnelmamaalaukseen kanssa. Levy on alusta loppuun tunnistettavasti Fratellisin käsialaa. Yhtye osaa maustaa helppoja hetkiä sopivalla tavalla eikä melankoliassaankaan luovu yleispositiivisuudestaan. Lopputulos toimii yllättävänkin hyvin.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua