Särön ja melodian ehdoilla indierockia soittava Built To Spill pääsi viimeinen Sub Popin talliin

Särisevää indierockia soittava yhdysvaltalaisyhtye Built To Spill on vuoden 1992 perustamisestaan asti rakentanut kokoonpanoaan laulajakitaristi Doug Martschin ympärille. Alkuperäinen idea oli koota uusi miehistö aina uudelle levytykselle, mutta ei se sitten mennytkään ihan niin.

Nyt tuohon ideologiaan on ainakin lausuntojen mukaan palattu. When The Wind Forgets Your Namella (Sub Pop, 2022) Martschin kanssa soittavat brasilialainen lo-fi-punkkari La Almeida ja tämän pitkäaikainen bänditoveri Joao Casaes psykedeelistä jazzrockia soittavasta Orua-yhtyeestä. Sub Popin julkaisema albumi on ensimmäinen yhtyeen omaa materiaalia sisältävä levytys sitten vuoden 2015 Untethered Moonin.

Brasilialaiset eivät kuitenkaan tuo kokonaisuuteen kauheasti yllätyksiä tai uusia sävyjä. When The Wind Forgets Your Name kuulostaa alusta loppuun tutulta Built To Spilliltä, sen verran vahvana sen tavaramerkkielementit soivat.

Räväkästi käynnistyvällä avausraidalla Gonna Lose maestro Martsch kuulostaa hetkittäin 22-Pistepirkon PK Keräseltä korkealta kulkevine laulukiekaisuineen. Dinosaur Jr:n mieleen nostava särövalli on levyn jykevintä laitaa ja kappale kaikkineen mehukkaan mukaansatempaava.

Yhtä lailla koukukas, surumielisemmin ja heleän akustisesti särisevä Fool’s Gold hyödyntää paikoin mellotronia rockelementtien haikeaa tunnelmaa leventämässä. Evel Knievelin epäonnistunutta moottoripyörästunttia muisteleva Understood pohdiskelee tummasyisesti, mutta mukavan eteenpäin kiiruhtavalla sykkeellä.

Haetun epävireisesti kimalteleva Elements etäännyttää kuulasta laulua säröhumisten, ehkä hiukan liiankin kauas venytellen? Hilpeän raukeasti töksäyttelevä Rocksteady viittaa jo nimellään Jamaikan ja karibialaisten rytmien suuntaan ja hyödyntäen vaivihkaista reggaepotkua ja dub-kaikua pohjalla leijuvan Built To Spill -kaavan mausteena.

Haikea mutta samaan aikaan menevä ja energinen Spiderweb kumartaa R.E.M.:n särisevän melodisuuden suuntaan. Loppubiisin kaiuttelut ja tiluttelut hukkaavat kuitenkin osan biisin imusta. Suoraviivaisemmin juokseva, paikoin jopa rautalankaisen kaikuisa Never Alright voisi sekin olla tarttuvampi pienillä hiomisilla. Nyt käänteissä jahkaillaan ehkä hiukan liikaa, vaikka moinen sinänsä kuuluukin olennaisesti pakettiin.

Edellisen perään käänteisesti nimetty mukavan tasapainoinen Alright istahtaa aluksi pohdiskelemaan isosti kaikuisan särön äärelle ja riisuu ylimääräisiä elementtejä ympäriltään. Bändimittaan kasvava sovitus pitää onnistuneesti kiinni pienestä ja heleästä, toki säröisestä sellaisesta. Leppoisa tunnelmointi nostaa koko loppulevyä jälleen alkuhetkien tasolle.

Uhkaavammin maalaava päätösraita Comes A Day pitää sisällään kelvosti tarttuvan ilmavan rallin, mutta kahdeksaan ja puoleen minuuttiin venytetty mitta hukkaa osan biisin viehätyksestä. Tämä tuntuukin olevan monessa kohtaa Martschin akilleen kantapää; toisaalta säröinen haahuilu on tärkeä osa kokonaisuutta, toisaalta siihen ei saisi uppoutua niin paljon, että biisien ydin hukkuu. Etenkin levyn alkupuoli on silti timanttia.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua