Kuvat: Svart Records
LEVYT | Onko monen unohtaman tai tyystin sivuuttaman ryhmän levy kestänyt aikaa? Millaisia ajatuksia se herättää yli 25 vuotta julkaisemisensa jälkeen?
”Skin of My Teeth pitää sisällään periaatteessa hyvinkin monipuolista ilmaisua ja omaperäisten yksityiskohtien upottelua perussvengin lomaan.”
Entinen Hanoi Rocks -basisti Sam Yaffa ja hänen tuolloinen vaimonsa Karmen Guy perustivat Mad Juanan 1990-luvun puolivälissä, kun tuskin kukaan osasi uumoilla ensin mainitun paluuta kotimaahansa koko kansan julkkikseksi.
Pariskuntavetoisen yhtyeen varsin monipuolista musiikkia julkaistiin viiden albumin verran vuosien 1997–2011 välillä. Skin of My Teeth oli niistä ensimmäinen. Se julkaistiin vuonna 1997, mutta ainoastaan cd-levynä. Nyt Skin of My Teethiä saa ensimmäistä kertaa vinyylille puristettuna. Julkaisussa tulee lisäksi mukana viiden siivun cd-levy aiemmin julkaisematonta, kotioloissa äänitettyä demomateriaalia. Kaikki sen kappaleet päätyivät levytettäväksi Skin of My Teethille.
Skin of My Teethillä soittaa pariskunnan lisäksi ykkösrivin muusikko Alf Forsman, jonka vastuulla ovat rummut ja muut lyömäsoittimet. Sam Yaffa ja Karmen Guy ovat säveltäneet ja sanoittaneet levyn kappaleet sekä soittavat kaikki muut instrumentit.
Svart Recordsin Skin of My Teeth on puristettu jämäkälle vinyylille ja pakattu avattaviin kansiin. Niiden sisäpuolelle on painettu kappaleiden sanoitukset ja Ari Väntäsen haastatteluartikkeli viime vuodelta, jossa muun muassa korostetaan, kuinka vähälle huomiolle levy aikoinaan jäi. Uskaltaisin arvioida, että vielä vähemmälle huomioille ovat jääneet yhtyeen myöhemmät julkaisut. Jäikö Skin of My Teeth siis liian vähälle huomiolle, vaiko kuitenkin aivan riittävälle? Onko Mad Juanan esikoisen vinyylijulkaisu jälleen yksi kulttuuriteko Svart Recordsilta?
* *
Mad Juana yhdisteli musiikissaan vaikutteita erilaisista perinteistä varsin ennakkoluulottomasti, kuten Skin of My Teethinkin kohdalla muistetaan (myös Väntäsen tekemässä haastattelussa) mainita – ehkä aavistuksen liioitellenkin.
Yhtyeen esikoisalbumi pitää sisällään periaatteessa hyvinkin monipuolista ilmaisua ja omaperäisten yksityiskohtien upottelua perussvengin lomaan; suorastaan yllättäviäkin ratkaisuja. Levyllä riittää ärhäköitä, rokkaavia paloja rujoine kitarointeineen, pienimuotoisella blues-soinnilla alkavaa mutta arvoitukselliseksi ja rupisemmaksi äityvää menoa, sekä myös rauhallisempaa ja tummasävyistä tunnelmointia aina ilahduttavaan pehmeään jatsahtavuuteen saakka, jossa Forsmanin oivaltava mutta samalla niukkaeleisen tyylikäs työskentely, kulkevat bassokitarat ja wah-wah-efektoidut kuusikieliset eivät kilpaile keskenään tilasta vaan soljuvat miellyttävässä tasapainossa. Juuri wah-wah-pedaali tuntuukin olleen äänityksissä ahkerassa käytössä.
Etupäässä Skin of My Teethillä kuitenkin ammennetaan konstailemattomasti angloamerikkalaisesta musiikkiperinteestä. Eksoottisempia vaikutteita, esimerkiksi itämaisia, ripotellaan mausteeksi. Soittimetkin ovat länsimaisen populaarimusiikin peruspelejä: erilaisia kitaroita ja lyömäsoittimia. Poikkeuksena voidaan mainita Sam Yaffan hanuri ja charango. Nostettakoon yksityiskohtana esiin kahden bassokitaran samanaikainen käyttäminen näkemyksellä, siis siten, että soittimet täydentävät toisiaan hienosti, mutta tällaista instrumentaatiota ei kohoteta millään tavalla kappaleen vetojuhdaksi – se palvelee sävellystä.
Kappaleet ovat keskenään hyvinkin erilaisia, eivät kuitenkaan tyystin linjattomuuteen saakka. Alf Forsman ansaitsee tässä maininnan: hän ei tee soitollaan itsestään numeroa, mutta tukee kokonaisuutta oivallisesti, juuri niin kuin pitääkin. Sam Yaffa on käsittääkseni soittanut suurimman osan muista instrumenteista ja hoitaa toki leiviskänsä, hänkin turhia kikkailuja karttaen.
Kuitenkin juuri Karmen Guyn dynaaminen laulu auttaa pitämään Skin of My Teethin saman tekijäryhmän tunnistettavana kokonaisuutena. Hänen ilmaisuvoimainen, sävykäs ja tarvittaessa rouhean voimakas tulkintansa on monasti pinnassa, joskaan sanoista ei silti saa useinkaan selvää ilman sisäkannen lyriikkaliitettä. Svart Recordsin julkaisun avattavissa kansissa on ollut mahdollista käyttää riittävän suurta kirjasinta, jotta tekstin erottaa. Alkuperäisen cd:n vihkosesta sitä on aivan toivotonta tihrustaa. Liekö näin ollut tarkoituskin. Itse kappaleiden sanoituksista ei nimittäin oikein otetta saa. Voisi puhua kömpelyydestä, kenties korniudesta. Ainakin voidaan arvioida, että sanoitukset ovat tyhjyyttään kolisevina Skin of My Teethin heikompia linkkejä.
Toinen ”heikko lenkki” ei liity suoranaisesti musiikilliseen sisältöön ja saattaa koskea ainoastaan omaa kappalettani levystä. Aiempi mainintani jämäkästä vinyylistä ei nimittäin varsinaisesti lohduta, kun Skin of My Teeth -yksilöni rutisee, ritisee ja särisee paikoin siinä määrin, että se todellakin häiritsee kuuntelemista. Pesin vinyylin kaksi kertaa siinä toivossa, että rutinat ja ritinät olisivat olleet vain valmistus- tai pakkaamisprosessissa pintaan tarttunutta roskaa. Osittain ne ehkä olivatkin, koska rätinät tiskaamisen myötä hieman vähenivät. Eivät kuitenkaan kaikilta osin. Rätinää jäi sietämätön määrä pesuista huolimatta.
Toivottavasti koko painos ei kärsi samasta ongelmasta. Itse kuuntelen luultavasti levyä jatkossakin cd:ltä – se ei rätise, ei ritise. Levyn saundi sinänsä on yllättävänkin hyvä, joskin ehkä hieman tumma.
* *
Skin of My Teethin mukana tuleva kotioloissa tehtyjä demoäänityksiä sisältävä cd-levy on kiinnostava kertakuuntelun verran, mutta sen kummempaa lisäarvoa sille tuottaa vaikeuksia keksiä. Varsinaista vinyyli-lp:tä sen sijaan kuuntelee aivan sujuvasti myös näin vuonna 2023.
Silti se jättää nyt hieman ristiriitaisen, hämmentävän vaikutelman. Skin of My Teethin kohdalla tuntuu riippuvan tavallistakin enemmän mielentilasta ja/tai kuuntelulaitteistosta, kuinka hyvin tai huonosti levyn musiikki kulloinkin uppoaa. Välillä kappaleet tuntuvat kulkevan oikein hienosti, svengillä ja olennaisen välittäen. Toisinaan levy taas paikoin hieman pitkästyttää. Ei siinä määrin kuin kuubalaisen valtionjohtajan puhe YK:n yleiskokouksessa, mutta välillä tuntuu, että vaikka musiikillisia yksityiskohtia sinne tänne ripotellaankin, jää muutamaan kappaleeseen kaipaamaan jonkinlaista terävää koukkua tai raikastavaa henkäystä. Pari raidoista tuntuu liian pitkiltä.
Aivan jokainen Skin of My Teethin kappaleista ei ole täysosuma. Pääosin levy kuitenkin toimii myös vuonna 2023. Tuskin menetän viimeisiä uskottavuuteni rippeitä, jos suosittelen ainakin kokeilemaan Skin of My Teethiä avoimin mielin. Se ei kuulosta juuri lainkaan vanhentuneelta. Yhdessä tai kahdessa kappaleessa voi kuulla merkillepantavasti 1990-lukulaisen tympeän ”vaihtoehtorokin” vaikutusta, mutta lienee silläkin saundilla omat ihailijansa – ja pääasiassa levyä voi joka tapauksessa pitää melko ajattomana.
Kaiken edellä kirjoittamani jälkeen tulen johtopäätökseen: Skin of My Teeth on jossain määrin epätasainen levy. Sanaa ”kulttuuriteko” tunnutaan käytettävän nykyään melkein yhtä löyhin perustein kuin puhutaan ”sukupolvikokemuksesta”. Skin of My Teethin julkaiseminen ei ehkä täytä ”kulttuuriteon” tunnusmerkistöä, mutta sen saattaminen ensimmäistä kertaa vinyylimuotoon oli joka tapauksessa tarpeellista.
Eros Gomorralainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
