Rukouksia surusta ja kaipuusta kaikille hartaista kristityistä ateisteihin – arviossa Nick Caven Seven Psalms

Ateistina uskonnontunneille ja kevätkirkkoon osallistuminen oli aina mielenkiintoinen kokemus. Toisaalta kristinuskon myyttien ja menojen ymmärtäminen auttoi ymmärtämään yhteiskuntaa ja avartamaan maailmankuvaa, toisaalta uskontunnustuksen ulkoa opetteleminen turhautti. (Olisin tietty voinut valita elämänkatsomustiedon, mutta koulussa istuminen neljään asti ei houkuttanut.)

Nuorempana koin myös turhautumista siitä, miten mikään rukous tai virsi ei tuntunut herättävän mitään tunteita – ystäväni kertoivat miten he saavat rukouksista turvaa tai lohtua sitä tarvitessaan, mutta yrityksistäni huolimatta ainoat tunteet mitä itse koin yrittäessäni rukoilla olivat turhautuneisuus ja tekopyhyys.

Aikuisiällä ja koulun uskonnontuntien loputtua olen pohtinut vähemmän suhdettani uskontoon, kun en ole sille altistunut. Aina välillä se silti pomppaa esille, kuten Nick Caven uuden albumin kanssa.

* *

Seven Psalms (Cave Things, 2022) on alle puolituntinen kokoelma Caven kirjoittamaa runoutta. Hän kertoo kirjoittaneensa ”psalmeja, tai pieniä, pyhiä lauluja – yhden per päivä viikon ajan”, ja kuvailee niitä meditaationa ja pohdintana uskosta, vihasta, rakkaudesta, surusta, armosta, seksistä ja ylistyksestä. Klassista Nick Cave -tematiikkaa.

Musiikillisestikin on helppo nähdä yhtäläisyyksiä Nick Cave & The Bad Seedsin uudempaan tuotantoon, etenkin Ghosteeniin, ja Caven ja Warren Ellisin Carnage-albumiin. Musiikki on hiljaista, pehmeää, syntikoiden ja pianon aaltoilua ja kuoron harmonisointia, psalmit saavat loistaa. Se Nick Cave, johon ensi kertaa tutustuin vuonna 1996 julkaistulla Murder Ballads -albumilla ja joka lauloi murhista, baaritappeluista, prostituoidun tappamisesta ja perhesurmista, on kaukana.

Vuonna 2022 Cave rukoilee, että Herra ilmestyisi jonain päivänä ja johdattaisi hänet taivaalliseen kartanoon, ja kertoo linnunpoikasen ja ihmislapsen kuolemasta. Asioita, joiden ei pitäisi ikinä tapahtua, mutta ne tapahtuvat. Kuulija ei voi olla miettimättä, kuinka tämäkin pieni rukous on syntynyt surusta ja vihasta Caven haudattua kaksi poikaansa vuosina 2015 ja 2022. Vaikka en juuri tuota tragediaa onneksi ole itse kokenut, Caven kauniit lyriikat lävistävät jokaisen sydämen ja saavat itse kunkin pohtimaan elämää ja sen epäoikeudenmukaisuutta.

* *

Cave on toki aina laulanut uskonnosta. Ehkä tunnetuimmassa biisissään Into My Arms hän viittaa niin jumalaan kuin enkeleihinkin, Skeleton Tree -albumin ensimmäinen biisi on nimeltään Jesus Alone, ja läpi koko No More Shall We Part -albumin ajatukset ja odotukset jumalasta ja uskonnosta kulkevat mukana.

Seven Psalms on kuitenkin erilainen: lyhyempi, henkilökohtaisempi. Tätä alleviivaa myös se, ettei albumia löydä Nick Caven omilta sivuilta, vaan ainoastaan Cave Things -verkkokaupasta, jossa hän jakaa enemmän ja vapaammin asioita, joita on tehnyt tai suunnitellut; koruja, muistikirjoja, kortteja, villapaitoja. Tämä käy järkeen sen kanssa, että nämä seitsemän laulua eivät tunnu lauluilta, vaan enemmänkin runoilta tai päiväkirjamerkinnöiltä tai jopa fyysisiltä taideteoksilta, jotka voisi ripustaa seinälle riviin.

Voi ihan aiheellisesti kysyä, onko näin lyhyen albumin julkaisemisessa järkeä. Mutta kauneus, rakkaus, ja suru tulevat ilmi myös näin lyhyessä teoksessa, ja sitä kuunnellessa liikuttuu vääjäämättä, riippumatta omasta uskontosuhteestaan.

Elsa Lindström

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua