Rufus Wainwrightin paluu popin pariin onnistuu kiitettävästi – arviossa Unfollow the Rules

14.07.2020
rufus wainwright review

Rufus Wainwright. Kuva: BMG

LEVYT | Barokki-popin ja pop-oopperan parissa viihtynyt Rufus Wainwright tarjoilee lauluntekijäalbumin sieltä paremmasta päästä. Unfollow the Rulesin keskiössä on Wainwrightin kantava, tunnistettavasti väreilevä lauluääni.

”Vaikka parissa kohtaa jotain jää puuttumaan, on albumi kaiken kaikkiaan tervetullut todiste mestari paluusta.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Rufus Wainwright: Unfollow The Rules

Jotkut ne vain osaavat.

Pitkään oopperamaailmassa viihtyneen laulaja-lauluntekijä Rufus Wainwrightin pop-kynä on viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjoittanut muistiin toinen toistaan hienompia kappaleita odottamaan oikeaa hetkeä. Alun perin keväällä julkaistavaksi aiottu kahdentoista kappaleen paketti on yhdeksäs albumi, jolla Wainwright tulkitsee omia sävellyksiään. Hyvää malttaa hiukan odottaakin, sillä Unfollow The Rules on alusta loppuun tarttuva ja tunnelmallinen.

Wainwrightiin yhdistetyistä musiikkigenreistä ooppera on albumilla sivuroolissa eikä barokkipop ole sekään ainoa viitekehys, vaikka intiimin iso soundi jousineen useasti valtaakin maiseman. Eniten levyä voisi linjata monisävyiseksi lauluntekijäpopiksi, jossa alan mestari käyttää instrumentaatiota juuri sopivasti laulua tukemaan ja kantamaan. Keskiössä on Wainwrightin kantava, tunnistettavasti väreilevä lauluääni.

Ja hyvä että on, sillä Wainwright kuulostaa mahtavalta! Heti avausraidalla Trouble In Paradise äänen väre lämmittää ajattomalla hymyllään. Vaikka kappaleessa on reilusti rakenteita ja käänteitä stemmoineen kaikkineen, eivät ne varasta valokeilaa leppoisalta laulutunnelmoinnilta. Heleys on avain.

Akustisella kitaralla mukavan kipakasti lähtevä Damsel In Distress maustaa reipasta askellustaan milloin jousilla, milloin taputuksilla. Ihan avausraidan viehätykseen ei kuitenkaan päästä, vaikka pirteä ote sopii kokonaisuuteen.

VIDEO: Damsel in Distress

Lähes seitsemään minuuttiin ulottuva nimibiisi hidastaa rauhallisen pianohaaveilun äärelle, jossa ei ole mikään kiire mihinkään. Intiimi pohdiskelu kasvaa pikkuhiljaa hauskan epäsymmetristen jousikuvioiden keralla vaivihkaiseen kohtalokkuuteen, jossa pysytellään heleän ja pienimuotoisen äärellä. Lopun nostatuskin on enemmän hilpeä kuin massiivinen, vaikka korkealle kohotaankin.

Veikeästi vanhahtavaa kantria syleilevä You Ain’t Big on levyn herkullisimmin irrotteleva näppäily. Samalla siinä on samanlaista höpsöä koukuttavuutta kuin Harry Nilssonin ikivihreässä Coconutissa. Wainwright toki liikkuu autereisemmin ja stemmalaulua käytetään mainiosti.

Romantical Man palaa pianon äärelle riisutun romanttisesti, mutta lisää toimivasti orkestraatiota letkeän askeleensa tueksi. Pieni sudenkuoppa on siinä, jääkö kappale hiukan liikaakin sen saman askeleen varaan, mausteistaan huolimatta. Onneksi puolivälin jälkeen kappale riisuu askeleen kokonaan ja lähtee kasvattamaan loppua kohden pohjalta asti.

Kieltämättä kauniin mutta hiukan yksiuraisen laulelmakeinuttelun pariin syvennytään myös Peaceful Afternoonilla. Pientä maustetta sivellään oheen onnistuneesti, mutta hiukan enemmän nyansseja kaipaisin tähän, nimenomaan laulumelodian etenemiseen.

VIDEO: Devils & Angels

Pelkistetympää hidasta haaveilua tarjoaa Only The People That Love. Unelias ja pienellä hymyllä silittävä slovari onnistuu edellistä paremmin kaivautumaan ihon alle, vaikkei tässäkään hirveästi perusaskelta varioida. Tunnelma ja harmonia ovat kuitenkin sen verran hyvällä tasolla, ettei sellaista oikeastaan juurikaan kaipaa.

Harmonia saa haasteen This One’s For The Ladies (THAT LUNGE!) -kappaleen hiukan vinompia polkuja askeltavalla maisemamaalauksella. Nyt saadaan hiukan sitä oopperaakin. Alle kahden minuutin pituinen My Little You on tanssiaskeltava pienieleinen pyörteily, jonka välisoittomaisuus korostuu sen päättyessä ikään kuin kesken kaiken.

Early Morning Madnessin kaaoksen kanssa syleily on tervetullutta kaiken harmonisuuden keskellä. Sen mahtipontisuuteen asti kaartavissa barokkikorkeuksissa on jälleen myös oopperamaista näyttävyyttä. Hetkittäin vinosti askeltava, paikoin uhkaavan synkkä ja dramaattisesti tunnelmia vaihteleva teos pitää riittävän hyvin Wainwrightin laulun keskiössä, eikä sorru pääasian hukkaamiseen.

Mukavan dramaattista on meno myös pahaenteisen huohottavalla Devils And Angels (Hatred) -kappaleella. Niiden perään hissuttelevan kaunis Alone Time omistaa itselleen aikaa sielua sivellen, vähäeleisen isolla paatoksella. Hienovaraiset kuoro-osuudet antavat tukea ilman että herkkyys hukkuu. Upea päätös!

Rufus Wainwrightin laatikosta löytyi kymmenen vuoden skaalalta mukavan tasokasta tavaraa, josta tuottaja Mitchell Froom on koonnut hienosti asemoidun ja komeasti soivan kokonaisuuden. Vaikka parissa kohtaa jotain jää puuttumaan, on albumi kaiken kaikkiaan tervetullut todiste mestarin paluusta.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This