”Vertigo on melodinen. Vertigo on mystinen. Vertigo on vimmainen. Vertigo on tasapainoinen.”
Viimeksi mainittu aloittaa levyn manifestoimalla sähäkän rullaavasti ja urkujen hikisen vimmaisen taputtelun säestämänä, mistä on kyse. ”Come and dance with the fires in the daydream of youth”, kutsuu solisti. Olen valmis lähtemään.
Alusta lähtien käy selväksi, että Vertigolla (Svart, 2021) vilahtelee tämän tästäkin intertekstuaalisia viittauksia, mutta läheskään aina ei pysty nimeämään umpitutulta kuulostavan melodiakulun sylttytehdasta. Levyn nimi nyökkää tietysti Alfred Hitchcockin mestariteokselle. Musiikin lisäksi viittaukset osoittavatkin usein elokuviin, ilmeisimpinä niistä lainatut kappaleiden väleissä ja vähän muuallakin kuultavat puhekatkelmat. Tehokeino ei ole Jess And the Ancient Onesille uusi eikä yhtyeen keksimä, mutta tällä kertaa se toimii.
Vertigoa voidaan ylipäätänsäkin pitää elokuvallisena levynä. Paikoin viittauksia voidaan kuulla kauhun lajityypin teoksiin ja esimerkiksi soundtrack-alan mestarin, italialaisen Goblin-yhtyeen tyyliin. Viittauksia tehdään myös Vertigon sisällä, kun välillä tarjotaan muistumia aiemmissa kappaleissa kuulluista teemoista.
Levyn tehokkaasta käynnistyksestä huolimatta Jess And the Ancient Ones ei ole tuhlannut levyn iskevintä kappaletta heti alkuun – tosin jossain vaiheessa mielessä käväisee julistaa jokainen Vertigon kappaleista sen parhaaksi. Levyn toinen raita, World Paranormal, on merkillepantava useammassakin mielessä ja kohoaa yhdeksi sen monista huippukohdista. Kappale käynnistyy urkuvetoisella riffittelyllä, mutta pian saadaankin sähköpianon kilkuttelun (tämän kritiikin kirjoittajan heikko kohta) keventämää, hymyn huulille kohottavaa melodiatykitystä. Ihanaa!
Bassokitarakin kulkee niin, että tekee mieli matkustaa kulkutautia uhmaten Kuopioon syleilemään muusikkoa. Itse asiassa jokaista heistä. World Paranormalilla kuulaine kitaroineen kaikkineen esiintyvä Jess And the Ancient Ones ei muistaakseni ole aiemmin viivähtänyt näin kepeissä tunnelmissa. Lopulta käsitän, että kappaleen a-osahan tuo mieleen Lasten hautausmaa -yhtyeen muutaman vuoden takaisen, niin ikään erinomaisen Tove-palan.
Vertigon raskaudesta oli tihkunut ennakkotietoja, ja vaikka yhtyeen jäsenistö haastattelussa korosti, ettei raskaus ole niinkään musiikillista kuin synkkään tunnelmaan liittyvää, onnistuvat World Paranormalin kaltaiset kappaleet kieltämättä hieman yllättämään. Jos yhtyeen kohdalla p-sana on aiemmin ollut psykedelia tai aika ajoin proge, niin se voisi nyt olla jopa pop. Tässä ei ole mitään moitittavaa, päin vastoin: Jess And the Ancient Ones hoitaa tämänkin aluevaltauksen suvereenisti.
Seuraavaksi viitataan William Friedkinin Manaaja-elokuvaan. Väkevä Talking Board -kappale on hieman edeltäjäänsä raskaampi, eikä musiikillisesti mainittavasti heikompi. Love Zombi jatkaa läpeensä tarttuvien melodioiden ja vangitsevien, vapaana vaeltavien bassokuvioiden aateloimien 5/5-kappaleiden ilotulitusta. Nyt nyökätään Vertigon siivuista ehkä selkeimmin Goblinin suuntaan. Vimmainen tykitys Summer Tripping Man ei häviä piiruakaan Love Zombille.
What’s on Your Mindissa raskas riffittely yhdistyy a-osan reippaasti jolkottavaan bassokitaraan, aina vahvaan lauluun ja yllättäviinkin melodiakerroksiin. Born to Killin suorastaan doom metalia lähenevässä riffittelyssä pörisee myös vähintään hiven Hawkwindiä, ja kappale tarjoaa kirsikaksi kakun päälle komean bassosoolon.
Jos edellä tuli kirjoitettua paikoin havaittavasta kepeydestä, ei yhtyeen vanhojen ihailijoidenkaan tarvitse pelätä pettymistä. Jess And the Ancient Ones ei ole julkaissut levyllistä Abbaa (ei tietenkään sillä, että Abbassa sinänsä mitään vikaa olisi); kyllä Vertigolla on mukana myös raskasta ja pahaenteisen painostavaa riffittelyä sekä ajoittain läpi kuuluvaa jäsenistön Iron Maiden -diggailua. Kaiken yllä kulkee tietysti tuttu Jessin alati otteessaan pitävä laulu.
Yhtye on itse verrannut uutukaista edeltäjäänsä, mutta mielestäni sillä on paljon yhtymäkohtia myös Jess And the Ancient Onesin nimettömään esikoisalbumiin. Niin tai näin, Vertigo saattaa olla Jess And the Ancient Onesin onnistunein kokonaisuus. Saundit ovat kohdallaan. Sävellykset ja sovitukset ovat hiotun tasapainoisia. Kappaleissa on kerroksia, ja pinnan alla tapahtuu aika paljonkin, eikä mitään siitä tunnuta kuitenkaan hukattavan miksauksen hetteikköihin. Tämä lupaa osaltaan levylle pitkää ikää.
Soitto on kauttaaltaan näkemyksellistä ja kaikki kulkee vaivattomasti, mistä lienee osaksi kiittäminen myös yhtyeelle tyypillistä ripeää studiotyöskentelyä; soittamisen riemu ei ehdi kadota matkan varrelle. Siitä huolimatta jokainen osa-alue tuntuu olevan harkitusti paikallaan, eikä missään ei ole mitään liikaa. Levyn pituuskin on maltettu jättää järjelliseksi, eikä yksittäisiä kappaleita venytellä turhanpäiten progemittoihin, vaikka eeppisin esitys – koko levyn synteesi, välillä tunnelmallinen ja välillä vimmainen Strange Earth Illusion – yli 11,5 minuuttinen onkin, ja niitä progesävyjäkin kuullaan.
Sain Vertigo-vinyylin vasta viime hetkellä ehtiäkseni kirjoittaa tämän arvostelun levyn julkaisupäiväksi. Ehdin kärsimättömänä odottaessani kuunnella levyn digitiedostoilta kaksilla eri kuulokkeilla ja pienillä työpöytäkaiuttimilla. Puntaroin olisiko käsillä neljän ja puolen vai viiden tähden levy. Kun vihdoin sain asettaa neulan muovikiekolle, ei tarvinnut enää miettiä. Käsivarren karvat ovat lahjomaton mittari, jota vastaan en rohkene käydä väittämään. Vertigoa kuunnellessa ne kohosivat pystyyn heti ensimmäisen kappaleen alkupuolella, eivätkä juuri suostuneet laskeutumaan ennen levyn loppumista.
Vertigo on melodinen. Vertigo on mystinen. Vertigo on vimmainen. Vertigo on tasapainoinen. Vertigo on kokonaisuus, joka tekee mieli kuunnella kerta toisensa jälkeen. Jos on pakko mennä välillä nukkumaan, voi sitä onneksi kuunnella huomenna lisää. Vertigo on pyörre, joka ei päästä otteestaan.
Eros Gomorralainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
Raastepöytä on katettu ja kattilat täynnä puuroa – arviossa Jari Raasteen debyyttialbumi Fresh!
LEVYT | Petri Alangon johtama soulyhtye Jari Raaste heruttaa juurevasti juuri sopivan karvaisella otteella sekä torvilla ja taustalauluilla marinoiden.
