Levy-arvostelu: 22-Pistepirkon äänenä tunnettu PK Keränen ei ole soolodebyytillään luopunut maneereistaan, muttei onneksi myöskään biisikynästään.
PK Keränen: Serobi Songs (Playground Music, 31.1.2020).
Neljä vuosikymmentä eloa bändissä, jonka omaleimaisin palanen on laulaja-kitaristin lauluääni. Millaista on synnyttää sen jälkeen jotain omaa enemmän tai vähemmän samoista palasista?
PK Keränen onnistuu pitkään ja hartaasti kypsytellyllä soolodebyytillään luomaan elinvoimaisen ja monipuolisen kokonaisuuden, joka toki kuulostaa monessa kohtaa 22-Pistepirkolta, mutta on silti omaleimainen. Ja ennen muuta Serobi Songs on hyvä levy!
* *
Utajärven oman tiensä kulkija 22-Pistepirkko ajautui kriisiin vuonna 2015 kesken uuden levynsä tekemisen. Bändin sisäinen kemia oli sillä tasolla, että peli piti puhaltaa poikki. Yhteisestä musiikillisesta perheestä täytyi pitää taukoa.
Tauko kesti lopulta syksyyn 2019, jolloin trio lämmitteli ajatusta yhteisestä paluusta keikkalavoille. Näin myös tapahtui. Keikoilla oli sen verran kivaa, että yhtye päätti tehdä tulevana kesänä festivaalikeikkojakin ja katsoa sitten mitä tapahtuu. Jos ja kun 22-Pistepirkko sen jälkeen jatkaa, myös uuden musiikin luomista jatketaan. Näin totesi yhtyeen laulaja-kitaristi PK Keränen Soundin haastattelussa (Soundi 1/2020).
Saman tein kun Pirkot lopetti, alkoi PK Keräsen soolomateriaalin luomisprosessi. Ilman tuttua bändiviitekehystä luomistyö ja biisien hiominen otti oman aikansa, tällä kertaa vuosia. Kappaleiden saamisessa tekijää tyydyttävään muotoon on tarvittu monta tuottajaa, mutta avaintekijä on ollut yhteistyö jazzmuusikko Valtteri Pöyhösen kanssa. Dalindéosta ja Ricky-Tick Big Bandista tunnettu Pöyhönen tarjoili Keräselle uusia ajatuksia ja tapoja soinnuttaa omia ideoidaan, toi mukaan uudenlaisen peilin, jonka avulla musiikkia luoda.
Pöyhösen koskettimet ja piano täydentävät näkemyksellisen pienieleisesti Keräsen tavaramerkiksi muodostunutta rämisevää kitarointia ja haaveellista näppäilyä. Kaksikko ei lähde luomaan hybridiä molempien osaamisesta, vaan Pöyhönen toimii taiten Keräsen kappaleiden ja soundimaailman ehdoilla, tukien ja vaalien sen avaintekijöitä. Serobi Songs on vahvasti PK Keräsen show, siksi siitä voikin huoletta puhua soololevynä, vaikka Pöyhösen rooli on merkittävä.
Raukeasti näppäilevä ja kiireetön Borderline Blue on tunnelmallinen aloitus albumille, jolla kyllä rokataan mutta vielä enemmän tunnelmoidaan ja haikeillaan. Seesteinen, pelkistetty, haikea ja hymyilevä sopivat laatusanoiksi pienesti kauniiseen aloitukseen. Levyn itse asiassa päättyy aika lailla samoissa maisemissa, mutta väliin mahtuu melkoisesti.
Ensimmäisenä singlenä julkaistu Let Go sykkii mukavan sähkönsinisenä. Kappale tuo mieleen 22-Pistepirkon elektronisemmat kokeilut, vaikka liikkuukin enemmän omilla poluillaan kuin levyn rämäkämmät rokkaukset, joista on vaikea kokonaan riisua Pirkkoja pois. PK laulaa omalla tavallaan ja pitää edelleen tietynlaisista soundeista.
Say You’re Mine jatkaa rauhallista, pelkistettyä ja seesteistä linjaa. Pehmeän koneelliset sykkeet, usvainen maalailu ja laulun kiireetön pohdiskelu johtavat taivalta, jota astellaan enemmän matkan kuin määränpään ehdoilla. Asteittainen kasvatus ja lopun isompi huohotus ei missään kohtaa luovu viipyileväisyydestään.
Out Tonight on sitten aivan eri meininkiä. Riehakas PK kaahaa iloisesti ja energisesti alkuillan nousuhumalassa ennen kuin ilta laskee ja neonvalot syttyvät. Kappaleessa piisaa alkuvoimaa ja särösvengiä, joita koristellaan maukkailla stemmoilla ja komeasti kohoavalla väliosalla kellonkilkutteluineen.
Hilpeän menopalan jälkeen istahdetaan jälleen alas tuijottelemaan ja pohdiskelemaan. Lost Togetherin koneelliset hivelyt ja hipsuttelut saavat uhkaavaa vastapainoa särinästä, joka kuitenkin riisutaan levyn parhaimpiin kuuluvaan kertosäkeeseen mennessä: ”Let’s get lost together, we could go on forever, u-hu-huu, a-ha-haa…”
Rockaava Bad Dreams kuulostaa aika lailla Pirkoilta kaavallaan, jossa muikea garageriffi-kuvio vuorottelee PK:n laulusäkeen kanssa. Levyn päällekäyvintä ja hikisintä antia, joka tallaa ennemmin pimeässä luolassa kuin levyn alkupuolen hattarapilvissä.
Too Much Time on jälleen seesteisempää ja riisutumpaa näppäilyä, johon elektroniset mausteet tuovat tarvittavaa väriä. Haikean surumielinen kappale on albumin kauneimpia kokonaisuuksia, jonka keskiössä on laulu, mutta jonka elementit vihellyksistä taputuksiin ja moninaisiin hienovaraisiin koristeluihin palvelevat lopputulosta upeasti. Kappale on hyvin intensiivinen, vaikka askel on reipas ja paletti värikäs. Tästä pitäisi ehdottomasti tehdä animaatiovideo, jossa PK rauhallisesti askeltaa pienesti psykedeelisissä värikkäissä maisemissa.
We’re Going Fishing voisi hervottoman iloisine rokkimeuhkoineen olla Bad Dreamsin tapaan Pirkkojen levyltä, mutta biisinä se on mitä parhainta vapaallevaihtamista ja antaa-mennä-vaan-irrottelua. Jos riisutut tunnelmoinnit tuovat parhaiten PK:n laulun koskettavuuden pintaan, niin biisikynällisesti tällainen ”helpon kuuloinen” renkutus kertoo kuinka vaivatonta koukukkaan rockin tekeminen on kun sen osaa. Tai sellainen mielikuva siitä ainakin nousee – eihän sitä tiedä kuinka kivulias synnytys tälläkin kappaleella on voinut olla?
Serobi Songsin kaihoisan kauniisti näppäilevä päätösraita Sad Girl menee ihon alle. Se saa muistamaan, kuinka ainutlaatuisen kaunis ja erityinen lauluääni Hannu Paavo Keräsellä oikeasti on.
Jos joku kysyisi nyt sen iänikuisen kysymyksen, että miksi sinä oikein tätä musiikkia perkaat vuosikymmenestä toiseen, niin voisin vastata, että esimerkiksi tämän kappaleen takia. Hienosti pelkistetty ja kaikesta turhasta riisuttu slovari on debyyttialbumille upea päätös.
Ilkka Valpasvuo
