Pitääkö meidän tyytyä tähän? Post-punk-yhtye Kolme seisoo vinossa julkaisi kaksijakoisen kokoelmalevyn

Kuva: Kolme seisoo vinossa 

Vielä riittää suomalaisia ennen julkaisemattomia arkistojen aarteita neljänkymmenen vuoden takaa. Loimaalainen Kolme seisoo vinossa oli yksi suomalaisista 1980-luvun alkupuolen post-punk-yhtyeistä, joiden levytysura jäi lyhyeksi. Samoilla tonteilla esimerkiksi alan luultavasti tunnetuimman suomalaisnimen, Mustan Paraatin, kanssa ruopinut viisikko (kaikesta päätellen kaksi heistä pysytteli suorassa) julkaisi vain yhden seitsemän tuuman singlen, vuonna 1983. Sille kaiverrettiin elämään jääneet kappaleet Peilisali ja Hymyilet.

Alan harrastajilta Kolme seisoo vinossa ei unohtunut missään vaiheessa, ja onneksemme yhtye kokosi vanhoista 1980-luvun äänityksistään cdr-muotoisen omakustanteen vuonna 2005. Ryhmä palasi yhteen vuonna 2015 ja työsti muutaman uuden laulun. Kuusi vuotta myöhemmin Kolme seisoo vinossa oli kutistunut trioksi ja äänitti taas kolme uutta kappaletta.

Näihin päiviin saakka yhtyeeltä oli prässätty vinyylille vain se yksi single. Asia korjautuu Sinä tanssit nuoralla 1981–2021 -kokoelmalevyllä (Hiljaiset levyt, 2022). Se on kooste ryhmän kolmen aktiivikauden äänityksistä. Kahdestatoista kappaleesta seitsemän on 1980-luvulta ja julkaistu siis aiemmin vain cdr:llä. Kolme edustaa vuoden 2015 satoa ja jäljelle jäävät kaksi vuoden 2021 äänityksiä. Onko tämä tasapaino perusteltu? Miltä neljäkymmentä vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen tehdyt kappaleet kuulostavat vanhempien rinnalla? Pitääkö meidän tyytyä tähän?

Pitääkö meidän tyytyä tähän on nimeltään nyt julkaistun kokoelman aloittava kappale ja ensimmäinen vuonna 2021 äänitetyistä. Se käynnistyy lupaavasti: synkästi mutta reippaasti, lyhyellä rumpuintrolla ja omaperäisellä, kulkevalla bassottelulla. Kitarakin toimii, ja tyyliltään raita noudattelee ryhmän 1980-luvun äänityksiä. Kappaleessa tapahtuu varsin vähän, mutta toisaalta eivät monimutkaiset orkestraatiot välttämättä genren tyypillisimpiin tunnusmerkkeihin kuulukaan, ja kun muhevana rämisevä bassokuvio pitää näin mukavasti otteessaan, ollaan jo varsin pitkällä oikeaa tietä.

Jos raita kuulostaa tutulta, se ei johdu pelkästään sen lajityyppiuskollisuudesta; Pitääkö meidän tyytyä tähän nimittäin lainaa yhtyeen omaa 1980-luvun Man Ray -sävellystä.

Seuraavaksi kuullaan neljä 1980-luvun kappaleitta, tyylipuhdasta aikakautensa post-punkia. Niistä ensimmäinen, arvoituksellinen Unet, alkaa pitkällä hälytyssireenimäisellä ujelluksella. Instrumentit asettuvat tällä siivulla hyvin tasapainoon; myös laulu sekä kosketinsoittimet ovat vahvassa osassa, mikä ei aina ole asian laita Kolme seisoo vinossa -kappaleissa. Synkkä raita tunnelmoi hieman kuin surrealistinen kauhuelokuva. Se pitää sisällään pieniä kiehtovia yksityiskohtia ja on yksi levyn väkevimmistä ellei väkevin.

Lajityyppiuskollisuutta piisaa myös Yö ääniä täynnä -kappaleessa. Sen a-osan bassokuviossa ja vähemmissä määrin myös esimerkiksi laulussa on usein ensimmäisenä goottirokkikappaleena pidetyn Bauhaus-yhtyeen Bela Lugosi’s Dead -singlen mieleen tuovia elementtejä, vaikka tempo sitä nopeampi onkin.

Pelkäät-hölkkä alkaa rummuilla ja varsin omaperäisesti sekä jaksaa kantaa kulkevine bassokuvioineen ja ulisevine kitaroineen loppuun saakka. Yksin-kappale ammentaa katkonaisine säröriffittelyineen, kolhoine bassokuvioineen ja aavemaisine syntetisaattoreineen jälleen samasta lähteestä kuin aikalaisensa – vaikkapa juuri Musta Paraati.

Levyn a-puolen päättää kaksi vuoden 2015 äänitystä, tyhjänpäiväisenä rallattelevasta mutta tarttuvasta kertosäkeestä kärsivä Rumuus ja synkän riffittelyn ajama Nyt jos ei koskaan. Ensin mainittu jää hieman ohueksi, jälkimmäinen ei mieleen. Vaikka kappaleissa esimerkiksi virvelirumpu soi napakasti ja kielisoittimet rouheasti, jättää kokonaissoundi hieman toivomisen varaa. Studiotyöskentelyyn ei liene tuhlattu ennätyksellisiä eläkesäästöjä. Myös jotenkin vaisulla, ponnettomalla laululla lienee osansa asiaan. Vaikka soundi 1980-luvun äänityksistä hieman poikkeaakin, ovat kappaleet kuitenkin tyylillisesti melko lähellä niitä.

Kuva: Hiljaiset Levyt

* *

Tähän tulee muutos levyn b-puolen alussa. Kokoelmalla on kaksi kappaletta, jotka kuulostavat kuin eri yhtyeen tekemiltä. Levyn persposken soundillaan mykistyttävästi avaava Hypnotisoija vuodelta 2015 on niistä ensimmäinen ja haastaa kriitikkoa löytämään jotain myönteistä sanottavaa. Siinä arvostelija kuitenkin epäonnistuu. Palataan asiaan hieman myöhemmin.

B-puolta pelastaa onneksi kolme tyylitietoista kappaletta 1980-luvun äänityksistä – kolhon bassottelun, toimivan kitarariffittelyn ja hi-hat-symbaalia aukovan rumpalin ajama Pois näkyvistä, kohtalokkaana paukuttava Ovella ja aavistuksen Joy Division -yhtyeestäkin muistuttava, kulmikkaasti svengaava Man Ray – jotka saavat kuuntelijan oitis nyökyttelemään päätään hyväksyvästi musiikin tahtiin kuin Del Monte -mies hedelmiensä laadulle: ”Kyllä.” Nyt ollaan jälleen oikealla saralla. Kaikki kolme kappaletta ovat levyn vahvimpien raitojen joukossa.

Levyn päättää toinen vuoden 2021 tuotos, kevyt-dubahtava Perhosten keräilijä, joka edustaa Hypnotisoijan ohella levyn heikointa antia. Kun muu materiaali on niin vahvaa, näyttäytyy kappalekaksikko omituisena valintana linjaltaan muuten varsin yhtenäiselle levylle. Ero on valtava.

Post-punkista ei näillä kahdella voi havaita juuri merkkiäkään. Ne ovat kuin ällistyttävän pokerinaamaisella vitsillä kyhättyjä parodioita pateettisista pop-iskelmistä kuvitteellisella karaokelevyllä. Pintaan nostetut vaisut lauluraidat tukevat tätä vaikutelmaa ja sanoitukset näyttäytyvät hölynpölynä, mitä joku voi tietysti pitää rokkenrollin yhtenä tunnuspiirteenä sinänsä. Näiden kappaleiden kohdalla on itsekritiikki pettänyt pahasti.

Kuriositeettikaksikon tilalle olisi pitänyt valita yhtyeen alkuperäisen toimintakauden äänityksiä. Vaikka kaikki aiemmin cdr:llä julkaistut ja tältä kokoelmalta pois jätetyt 1980-luvun kappaleet eivät olekaan keskenään aivan tasalaatuisia, olisi sieltä silti löytynyt helposti kelpo nippu tämän biisikimaran joukkoon sopivia hienoja lauluja. Ihmetyttää, että ne eivät ole läpäisseet seulaa, mutta Hypnotisoija ja Perhosten keräilijä ovat.

Kenties yhtye on halunnut todistaa, että uusiakin lauluja syntyy. Se olisi kuitenkin tapahtunut uskottavammin ilman näitä kahta kappaletta. Jäävät nämäkin kuitenkin päähän soimaan – on kuuntelijasta kiinni, pitääkö sitä huonona vai hyvänä asiana.

* *

Mainittakoon vielä levyn tämän vuosituhannen äänityksistä, että niissä laulu tuntuu kulkevan vanhoihin viisuihin verrattuna hieman eri latuja. Laulu on 1980-luvun äänityksissä tietyssä mielessä sävykkäämpää. Toisaalta miksaus on monessa yhtyeen olemassaolon ensimmäisen kierroksen kappaleessa sellainen, ettei laulusta saati sanoista saa aina kunnolla selvää, uudemmilla raidoilla se enemmän pinnassa. Ehkä tästä syystä teksteihin ei tule kiinnittäneeksi juurikaan huomiota.

Vaikka käsillä olevalla levyllä ei ehkä aivan muinaisen Peilisalin veroista osumaa ole, eivät sen parhaat raidat kauaksi tästä singlekappaleesta jää. Kokonaisuutena jäädään reilusti plussan puolelle. Tummat soundit ovat asianmukaiset. Näkemyksellä ulvovia kitaroita ja syntetisaattoreita sekä kolhoa bassottelua piisaa.

Lukuun ottamatta paria edellä ihmeteltyä kappaletta on Sinä tanssit nuoralla 1981–2021 paikoin hieman teatraalisine elementteineen kelpo kokoelma tyylipuhdasta 1980-luvun post-punkia, ja levyä tekeekin mieli pyörittää kerta toisensa jälkeen. Suositellaan kääntämään äänenvoimakkuusnuppi kaakkoa kohti.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua