Levyarvostelu: Kokeneempi Pintandwefall tietää mikä on yhtyeen ydinjuttu. Alku-uran garage-energia on jälleen käytössä, vaikka osaaminen onkin seuraavalla tasolla. Your Stories Baby niittää parhaimmillaan erinomaista satoa eikä kokeellisimmillaankaan jysähdä karille.

Pintandwefall: Your Stories Baby (Soliti 17.1.2020).

Neljän naisen kokeellisesta garage-projektista on kasvanut yhtye, jonka luovuus kukkii jäsenten omissa projekteissa paikoin emoyhtyettäkin rikkaammin. Silti, Pintandwefall on parhaimmillaan suurempi kuin osiensa summa. 

Solitin julkaisema Your Stories Baby on jo kuudes Pintandwefall-albumi. Melkoinen matka on kuljettu neljän taidelukiolaisen ”otetaan kaikki sellainen soitin jota ei osata soittaa” -projektista kohti suomalaisen indie-skenen piristysruisketta. Sillä sellainen vuosien varrella monenlaisessa yhteydessä luovaa osaamistaan todistellut nelikko totisesti on.

Itse ihastuin jo Wow! What Was That, Baby? -debyytin (2007) vaivattoman tarttuvaan kohkaukseen, jossa rohkeasti yhdisteltiin käteen osuvia mutta silti näkemyksellä poimittuja instrumentteja ja monipuolisia soundi-ideoita garage-rokkaavaan pohjavirtaan. Silloin jo kuuli, että yhtye on enemmän kuin osiensa summa, kun kaikkien jäsenten näkemyset kudottiin yhteen. 

Vuoden 2009 Hong Kong, Baby onnistui ehkä parhaiten tiivistämään alkuinnon ja hiotumpien toteutusten symbioosin koukukkaiksi sävellyksiksi, minkä esimerkiksi Jail, Zombie ja komeasti laulullaan revittelevä Sad Song todistivat. Vahvan alkuinnostuksen jälkeen yhtyeen asema on vakiintunut omasta näkykulmastani positiiviseksi mutta täysosumiensa puolesta vielä hiukan vajaaksi tekijäksi. 

Your Stories Baby on monipuolisemman ja mietitymmän oloinen kokonaisuus kuin edellinen Pintandwefall-levy, Red and Blue Baby (2017), joka pikaisella mieleen palauttelulla oli aikamoisen yksiulotteinen ihan-kiva-levy, jota eivät nostaneet sen korkeammalle edes vaihtelua kaavaan tuoneet mollipianoballadi Hello My Friend tai I’ll Be Around autiomaa-vislailuineen. Be My Babyn (2013) seitsemän vuoden takaista Tori Amos -taiteilua ei myöskään ole kauhean ikävä. 

* *

Pintandwefall aloittaa levynsä hyvin uskollisena garagerock-juurilleen. Rouheasti laukkaava Titanic saa murinaan asti särkeville säröriffeilleen mukavasti väriä vahvoista taustalauluistaan. 

Vaikka The Roof on paljon raukeampi ja rauhallisempi, on senkin pohjalla vahva särö. Sitä toki käytetään enemmän pohjajuonteena, ja viipyilevän avaraan melodiamaalailuun tuodaan sävyjä niin pelkistetyllä kompilla, pienillä syntetisaattori-tilutteluilla kuin laulun rentoudella. 

Ennakkosinglenä julkaistu Ah-Ah-Ah tuo yhtymämielikuvia Ringa Mannerin sooloyhtyeen The Hearingin kuulaisiin sähkösävyihin paitsi kirkkaalla laulullaan myös tumman samettisilla sivelyillään sekä kaiken garage-maailman riisumisella. Siinä missä moni muu biisi albumilla riekkuu rokkihaarassa, Ah-Ah-Ah haikeilee kuulaassa jääluolassa tyylikkäästi, kimallellen. Hienoa, että tätäkin puolta kuullaan myös emobändin paletissa!

Post-apokalyptinen rakkauslaulu World of Dirt kaivaa rakkautta ympäristökatastrofin jälkeisestä kyynisestä ja harmaasta maailmasta ja myös löytää sitä koukukkaan alapääjurnutuksen seasta. Vaikka tunnelma on synkeä, huohotus hikistä ja laukka päällekäyvää, kappaleen melodisesta garage-rätkätyksestä löytyy koukkua ja kaunista kaarta. Riisuutuessaan säröstä kappaleesta löytyy myös heleyttä ja herkkyyttä. Kuin sukeltaisi hetkeksi kylpyyn tunkkaisen aavikkovaelluksen jälkeen. Toki sinne hiekkamyrskyyn pitää sitten sukeltaa takaisinkin.

Eyes of MJ jatkaa yhtä lailla särön kanssa, mutta enemmän irrallaan ja pienesti melankoliaan taipuen. Raukea tunnelmointi ammentaa jopa rautalankaisen kaikuisista tuokioista vastapainoksi vaivattomalle mutta siksi myös hiukan yksiuraiselle maalailulle.

Kuva: Sarra Keppola

Short Goodbye on jälleen jotain aivan muuta kuin garage-murinaa. Kauniin surumielinen haikeilu rakentuu säkeissä vinkeälle nakutus-soundille, josta noustaan kertosäkeessä komeaan tummaan maalaukseen. Yksittäisenä kappaleena hieno ja hyvää vastapainoa kohkaavammalle puolelle. Biisi on myös oivallinen valinta sinkkujulkaisuksi.

Connect With Me Now jatkaa tumman kuulaan maalailun puolella, pysytellen enemmän kiinni öisessä tapetissa, muttei ole kappaleena ihan yhtä mehukas kuin edellinen. Job Interview yhdistelee kuulasta neonmaisemaa liikkuvampaan askeleeseen. Vaikka säröön tai murinaan ei lähdetä, on kappaleessa mukavan liukas laukka.

People Like Me tunnelmoi jälleen enemmän paikallaan mutta enemmän valoisaan aikaan, tuoden mausteeksi kirskuttelevaa meteliä. Dandelion palaa garage-kaahauksen pariin, mutta mukavan persoonallisesti. Särölaukan puolella Pintandwefall on vuosien saatossa luonut omankuuloisensa soundin, jota tämä kappale hyvin edustaa. Päätösraita Let Me In rauhoittuu näppäilevämmän keinuttelun suuntaan. Jopa jousia kuullaan.

* *

Vaikka edelleen lämpenen Pintandwefallin ensimmäisten levyjen suoraviivaiselle ja helpon kuuloiselle garage-kohkaukselle, on kypsyneen yhtyeen uutukainen maukas kokonaisuus erilaisia puolia yhtyeen lonkeroista. Parhaimmillaan materiaali nousee erinomaiseksi, mutta vaikka vaihtelevuus on yhtyeen vahvuus, niin ihan jokaista sävellystä nelikko ei saa yhtä lailla lentoon tai puristettua kimaltelevaksi timantiksi.

Tuottajana toiminut Risto Ylihärsilä antaa soundin rapaisuuden kuulua juuri sopivasti silloin, kun sille on ollut tarve.

Ilkka Valpasvuo