Perkele! Kuvia pahuudesta – Olli Hännisen ja Sami Hynnisen Chambers ei anna armoa eikä tunne rajoja

Kuvat: Svart Records

Tämä ei ole levyarvostelu.

”Kun mikään ei tunnu enää miltään” oli mainoslause elokuvalle, joka ei tuntunut miltään. Olli Hännisen ja Sami Hynnisen Chambers (Svart, 2022) tuntuu. Se seikka on syytä nostaa levystä heti ensimmäiseksi esiin.

Kun Chambersin kohottaa hentojen käsivarsiensa varaan, käy korkeintaan 220 gramman vinyylipainoja nostelleella mielessä, olisiko sittenkin ollut yksi syy kulkea punttisalilla – tai miksi ikinä niitä nykyään kutsutaankaan. Tuplavinyyli avattavissa kansissa tuntuu huomattavan jykevältä. Liekö kansien sisään eksynyt epähuomiossa kolmas kiekko? Jotain raskasta metallia kenties?

Seuraavaksi mieleen juolahtaa ajatus, mahtaako paketin paino ennakoida levyn musiikillista sisältöä. Nyt en puhu niin sanotusta raskaasta metallista, hevirokista. Tarkoitan, että tunnen Hynnisen aiemmat tekemiset; tiedän hänen esimerkiksi saavan tarpeen vaatiessa lauluääneensä vertaansa hakevaa jykevyyttä. ”Christs may come and christs may go but Caesar is forever”, muistan hänen julistavan Reverend Bizarre -yhtyeen majesteettisella Caesar Forever -kappaleella sellaisella uskottavuudella, ettei asian kyseenalaistaminen käy mielessä.

Chambersin kantta koristava kuva Nils Dardelin teoksesta Den döende dandyn (1918) ei varsinaisesti varoita kuuntelijaa siitä, mitä tuleman pitää. Se henkii huolenpitoa. Etenkään tarra levyn kannessa ei ohjaa odottamaan tietynlaista kuuntelukokemusta. Se lupaa koruttomasti (englanniksi) ”vaihtoehtoista musiikkia” sekä kertoo duon olevan tunnettuja Claws Costeausta, Ronskibiitistä, Opium Warlordsista ja Reverend Bizarresta.

Tunnen kaksikosta huomattavasti paremmin jälkimmäisistä yhteyksistä tutun Hynnisen tekemiset (tutustukaa hänen laajaan tuotantoonsa, jos ette sitä jostain syystä vielä ole tehneet, sieltä löytyy melkoisesti muutakin kuin kaksi tarraan – tai edes tähän kirjoitukseen – mahtuvaa esimerkkiä). Tämä mielessä pitäen voi odotukset asettaa kohtalaisen korkealle. En varaudu kepeään kuunteluistuntoon. Uskallan odottaa jonkinasteista kokeilevuutta.

* *

Yli tunnin kestävä Chambers on siis jaettu neljälle vinyylinpuoliskolle, 18 osaan. Levy on kokonaisuus, ja on perusteltua puhua nimenomaan osista, ei populaarimusiikin piirissä tavallisempaan tapaan kappaleista. Kyseessä on toki vivahde-ero, mutta tätä korostavat roomalaisin numeroin merkittyjen osien nimetkin: jokainen niistä alkaa sanoilla ”Chamber of”.

Syksy on sopivaa aikaa asettaa levylautaselle pyörimään synkkää musiikkia. Levy-yhtiön tiedotteen mukaan Chambers on matka kahdeksantoista buddhalaisen helvetin kammion läpi. Kuuntelija oppii pian, ettei sana ”helvetti” ole liioittelua.

Chambersin kansiin ei ole eritelty, kuka sille on soittanut mitäkin. Sävellykset ja tuotanto on laitettu kaksikon nimiin. Kuuntelin levyn ensimmäisen kerran lukematta sanoitusliitettä. Väkevästi tulkituista sanoituksista on paikoin hankala saada selvää. Tunne kuitenkin välittyy. Sanat ovat Hynnisen kynästä. Ne helvetin kammiot. ”Nihilismi” on ehkä turhan kädenlämpöinen asiasana, liian kevyesti käytetty.

Useammin kuin kerran Hynnisen sanoitukset herättävät enemmän kysymyksiä kuin tarjoavat vastauksia. ”Where do we go now”, kysytään ensimmäisen osan Chamber of Wind And Thunder päätteeksi, kun sitä ennen on ensin useammalla tavalla muistutettu väistämättömästä tuhosta. Aika ei anna armoa. Kenellekään. Kysymyksiäkin useammin Hynnisen tekstit herättävät ajatuksia. Sanoitukset maalaavat kuvia. (Ja millaisia!) Ne puhuvat kuuntelijalle. Hän kuuntelee, sille ei ole vaihtoehtoa.

Inhimillinen saasta. Se ympäröi meitä. Sillä olemme täyttäneet elinympäristömme, kulttuurimme. Se täyttää mielemme. ”Uimme paskassa nauraen, huokaillen ja surien”, muotoili Ismo Alanko Hassisen kone -yhtyeen levylle. Hän sanoi ”paska” ja ehkä hätkähdytti joitakin, tai ainakin toivoi tekevänsä niin.

Totisesti, olemme niin syvällä jätöksissämme, että emme huomaa niitä. Hynninenkin näyttää tämän meille. Hänenkin teksteissään ”yksityinen kohtaa yleisen”. (– Kuinka latteasti sanottu!) Hynnisen tekstit pysäyttävät. – Ei, se on aivan liian kevyesti sanottu. Hän ei anna armoa. Ei pidäkään. Vapahtajaa ei ole. ”There’s no way out / no way out”, toistelee Hynninen osassa Chamber of Maggots.

* *

Chambersin sanoitukset on helppo nähdä kuvauksina äärimmäisyyksistä. Kuitenkin. Suuri on pientä. Pieni on suurta. Äärimmäisyyksistä? Hynninen kuvaa maailmaa, jossa elämme. Kun Hynninen hieroo oman saastamme kasvoillemme, se tuntuu. Onneksi. Hynninen näyttää sen, mistä mieluiten käännämme katseemme pois. Meidät paljaimmillaan. Sokkiarvo ei tule rumasta sanasta per se. Se tulee siitä, että typerryttävän karu totuus tarjoillaan eteemme korusanoinverhoamattoman paljaana. Voidaan puhua peilistä. Voidaan puhua keisarin vaatteista. Voidaan puhua kognitiivisesta dissonanssista.

Äkkiä kansikuvan Dardelin teoksen peilikuvaansa katseleva kuoleva keikari hoivaajineen kytkeytyykin levyn musiikkiin. Käännämme viimeisellä hetkelläkin katseemme itseemme, vaikka peilin tilalla voi nykyään olla omakuvan sosiaaliseen mediaan lähettävä älypuhelin. Vaalimme turhamaisuuttamme. Kulttuuriamme, joka on rakennettu itsekkyytemme varaan. Jos katsoisimme muualle, saattaisimme nähdä jotain epämiellyttävää. Vai pitäisikö kuvastimeen katsoakin tarkemmin?

Ihmiskunnan pimeimmät ja alhaisimmat puolet. Tuhovoimaisimmat. Rappio. Ihmismielen synkimmät madonsyömät ryteiköt ja satuttavimmat halkeamat. Kipeimmät. Katvealueet. Nämä täyttävät Hynnisen rivejä. Näiltä suljemme mielellämme silmämme. Siinä helpottavat sellaiset asiat, joita voidaan kutsua vaikkapa meitä puoleensa vetäviksi – meissä asuviksi! – kuolemansynneiksi. Suurin niistä on ahneus? Vaikka kaikki ne voidaan palauttaa yhteen pisteeseen. Ihmiseen. Ihminen on joka tapauksessa kehittynyt selittämään aina lahjakkaasti toimintansa parhain päin.

Pihlajanmarjat ovat happamia. Paska jo housuissa. Turaus lisää ei tee enää mitään. Ei koske minua. Voisiko Chambersin summata tutkielmaksi pahuudesta? Mutta mitä on pahuus? Tutkielmaksi väkivallasta? Taivas, maa, helvetti – se on sama paikka.

* *

Me musiikkikriitikot käytämme liikaa ylisanoja. Niitä pitäisi ymmärtää säästää sellaisia tilanteita varten, joissa niitä tarvitaan. Hännisen ja Hynnisen levystä kirjoittaminen on sellainen tilanne. Mistä ilmaisuvoimaa kuvailla levyä siten, että pystyy välittämään kokemuksen sen voimasta? Olisinko korni, jos edes yrittäisin? Ehkä en osaa? Mikään ei tunnu riittävältä. Mikään ei tunnu olevan tarpeeksi. Luettelisinko siis vain teoksen osat ja kertoisin, milloin tunnistan piirteitä niin sanotusta industrial rockista, EBM-musiikista tai elektrofunkista, missä kohdassa olen havaitsevinani viittauksen Raamattuun, Laibach-, DAF- tai P.I.L.-yhtyeeseen, elokuvaan Maailma vuonna 2022 (Soylent Green; ohj, Richard Fleischer, 1973), Percy Bysshe Shelleyyn, Virginia Woolfiin, johonkin muinaiseen tarustoon?

Minkäänlaisten vertailukohtien osoittaminen ei tunnu tekevän oikeutta Chambersille. Levyn osat ovat keskenään hyvinkin erilaisia; se mikä pätee yhden kohdalla, ei tee sitä ensinkään toisaalla. Jos luonnehdin yhtä osiaa ”instrumentaalijatsiksi kiirastulesta”, saattaa seuraava olla ”teollisesti funkkaavaa tanssimusiikkia” ja jokin kolmas ”aivonsyöjämadon drone” tai ”niskansa nyrjäyttänyttä teknoa helvetistä”. Välillä jonkin osan ”tanssittavuus” korostaa irvokkaalla tavalla sanoitusta. ”If I can’t dance, I don’t want to be in your apocalypse”, Emma Goldmania mukaillakseni.

”CONSUME CONSUME”, huutaa – määrää! – vimmainen Hynninen osassa Chamber of Grinding. Kuuntelijan käsivarsien karvat ponnahtavat pystyyn, kuin yksinvaltiaan puheelle suosiotaan osoittavien alamaisten rivit. Kokemus tulee tutuksi levyn mittaan. Sana ”hunger” viittaa sekä nälkään nääntyviin että kulutuskulttuuriin ja ahneuteen. ”Hungry people starving / filthy pigs in their parties / Hunger”. Suomalaisista tekijöistä pitkään yhden miehen yhtyeenä toiminut Keuhkot käy jossakin mielessä osuvimmasta täkäläisestä vertailukohdasta mutta toisaalta ei lainkaan. ”March on, march on”.

Vaikka musiikilliset viitekehykset vaihtelevat Chambersillä osa toisensa jälkeen, sitä ei tunnu tarpeelliselta analysoida näiden osiensa tasolla. Levy onnistuu olemaan eheä 18 osan kokonaisuus. Mielenmaisema.

”Time does not exist
only ’right now’
past is a memory of what you thought happened
the future is a corridor of nothing”

Ennen kaikkea onkin tarpeen korostaa kaksikon Hänninen–Hynninen näkemyksellisyyttä. Kuinka helposti näin vahva ilmaisu luiskahtaisikaan falskiksi. Chambersin musiikissa kaikki tukee kokonaisuutta, vaikka Hynnisen alati väkevä ilmaisu tyypillisesti pinnassa onkin. Toki levyllä voi tunnistaa yhtä lailla Hännisenkin kädenjälkeä.

* *

Hännisen ja Hynnisen levy ei ole kepeää taustamusiikkia. Se ei varsinaisesti edusta musiikkia, jota voi kuvitella yleisesti asetettavan levylautasille, kun on pyydetty viehättävä treffiseura romanttisen elokuvaillan jälkeen mukavalle lasilliselle kotisohvalle.

Hännisen ja Hynnisen ilmaisu on Chambersillä erittäin vahvaa ja pitää kuuntelijan otteessaan kuin… synti. Levyn monista vahvuuksista päällimmäisiä on intensiteetti, eikä teoksen osia sorruta venyttämään liian pitkiksi. Chambers rutisee, pörisee, paukkuu ja kolisee. Se on ruton runtelema musiikillinen dystopia apokalypsin jälkeisestä maailmasta – oli tuo apokalypsi sitten henkilökohtainen tai maailmanlaajuinen. Se tarpoo raskaasti ja syvällä ihmismielen paksussa pohjamutavellissä, mutta äkkiä jostain saattaa kohota kaunis syntetisaattoriteema. Kuin ihmeen kautta puristavan intensiivinen ilmaisu ei turruta näin pitkässä mitassakaan.

”Home is an amount of money”, on mantra Chamber of Dismemberment by Chariot -osassa. Musertavasta synkkyydestään huolimatta Chambers on musiikillisesti rikas. Kunpa tätä pääomaa arvostettaisiin kulttuurissamme enemmän.

Suosittelen sytyttämään kynttilät. Suosittelen syventymään levyn kuuntelemiseen (mutta en totisesti ymmärrä, kuinka kukaan sitä muulla tavoin edes voisi kuunnella). En kokeillut, mutta voisin kuvitella, että ns. juhlinnan jälkeisessä tai muutoin hauraassa taikka epävakaassa tilassa tätä levyä ei kuitenkaan kannattaisi ensimmäiseksi levylautaselle valita. (Vai kokeilinko sittenkin?) Chambers ei päästä helpolla.

Chambers ei päästä helpolla. Ymmärrän hyvin, jos kuuntelukokemus on jollekulle liikaa. Tällaista musiikkia me kuitenkin tarvitsemme. Kepeää todellisuuspakoa – musiikillista vastinetta suositun Matrix-elokuvan (Lana & Lilly Wachowski, 1999) siniselle pillerille – julkaistaan jo tarpeeksi. Chambers on punainen.

”If I could wish for something / one thing / it would be ’if you could touch me?’” Laskelmoidun, harmittoman mukavan, toinen toistaan toisintavan muovisen kertakäyttömusiikin maailmassa Hänninen ja Hynninen tekevät sen, mitä tekstissä toivotaan – ja siirtyvät seuraavaksi kosmiseen mittakaavaan. ”This is the dawn of a new pagan age”, ja sokeitten valtakunnassa palvotaan yksisilmäistä kuningasta.

On musiikillisella eskapismillakin paikkansa. Onko kuitenkaan tarpeen, että ehkä vähintään 99 prosenttia julkaistavasta niin sanotusta populaarimusiikista päästää kuuntelijansa helpolla, kun edes osa siitä voisi pyrkiä Hännisen ja Hynnisen levyn kaltaiseen vaikuttavuuteen? Kysymys on retorinen. Vastauksen siihen voi löytää Chambersin sanoituksista. Niin, populaarimusiikki… Hännisen ja Hynnisen levy löytynee kirjastoista ”kevyen musiikin” osastolta. Mikä paradoksi!

Vasta levyn viimeisessä osassa, Chamber of Avĩci -instrumentaalissa, Hänninen ja Hynninen vapauttavat kuuntelijan edes pinnaltaan hieman kepeämmällä ilmaisulla – mikä toisaalta vain korostaa sitä ennen koettua puristusta. Kaiken edellä kuullun jälkeen kaiuttimista yllättäin ilmoille leviävä kauneus tuntuu suorastaan pakahduttavalta. Toisaalta Avĩci on helvetti, jossa ihminen korventuu miljoonia vuosia.

Toivottavasti Hännisen–Hynnisen yhteistyö jatkuu. Chambers ei petä korkeista odotuksista huolimatta. Käsillä on helposti yksi vuoden parhaista levyistä, ellei paras. Lajityypistä riippumatta. Jos(/kun) tätä levyä ei tulla muistamaan, on jotain pahasti väärin.

* *

Chambersin kuuntelukokemus tuntuu kehossa pitkään. Kuin olisi jäänyt jonkin raskaan koneen yliajamaksi tai musertamaksi. Vertaus on kulunut kuin ajatus yksilönvapaudesta, mutta Chambersin jos jonkin kohdalla se pitää paikkansa. Nämä sanat kirjoitettuani ulkoa kantautuu irvokkaasti jäätelöauton kutsumelodia. Olo on typertynyt. Tunteessa on enemmän kuin ripaus vainoharhaisuutta. (Tervettä vainoharhaisuutta?)

Läpsäytän turhautuneena työvälineeni luukun kiinni. Hieman liian voimakkaasti. Meniköhän näyttöruutu taas rikki? Onko sillä väliä? Naputtelenko seuraavan levy-arvosteluni joka tapauksessa Remingtonilla? Sähkönhän on kerrottu loppuvan. Kestää hetken muistaa, ettei äänilevykään pyöri sähköttä.

Poistun asunnostani ja askellan lähiön halki kuin unessa. Kunnallisen kirjaston itsepalveluaikaa on vielä hetki jäljellä. Vihmoo vettä. En kiinnitä siihen huomiota, en mihinkään muuhunkaan ympärilläni. Chambersin kuuntelemisen kokonaisvaltainen vaikutus vie edelleen. Jonnekin. En tiedä minne. En ajattele sitä, tunnen sen. Se puristaa.

Palautan painettua sanaa lainaston automaatilla. Rekisteröin jotenkin, että kirjastossa hiippailee joku. Näinkö jotain? Kuulinko? Näkeekö hän minut? Näkeekö kukaan? Jos kirjastossa kaatuu typertynyt kriitikko, kaatuuko hän todella, ellei kukaan ole näkemässä? Jos kulttuuri kaatuu, huomaako omakuvaa ottava?

Olotila on edelleen omituinen sekoitus mykistyneen vaikuttunutta ja vainoharhaista. Lähikauppaan. Kassajonossa itkettää vähän. Katse harhailee lehtien otsikoihin. Johanna Tukiainen on ilmeisesti tehnyt jotain. Joku Kanerva on luvannut Ilkka-vainaalle pitää itsestään huolta. ”Menopaussimaha” on yhden otsikon vetävä uudissana. Kukas uutisankkuri se olikaan pöyristynyt kassajonossa kohtaamastaan takalistosta siinä määrin, että kirjoitti aiheesta kolumnin, joka päätyi valtakunnalliseksi kohuksi? Pitäisikö tässä nyt kyetä ajattelemaan jotain? ”Tappara vai Ilves?” ”Kissa vai koira?” ”Kumpi on alhaisempi, juorulehden julkaisija vai hän, joka pyrkii rikastumaan rahastamalla apurahoista ahdistuvaa prekaaria tai taiteilijaa koulutuksilla, joiden opeilla tämän olisi määrä saada apuraha?” ”Anna Erikssonin tuore elokuva lienee nähtävä.” ”Sisältövaroitus.”

Kaikki havaitsemani niin sanottu todellisuus tuntuu edelleen jopa tavanomaistakin irvokkaammalta. Hännisen ja Hynnisen musiikki tuntuu voimistaneen tätä vaikutusta. Havainnoimani ympäröivä maailma tuntuu voimistavan kokemaani Hännisen ja Hynnisen musiikin vaikutusta. Näppäilen kassalla pankkikortin tunnusluvun väärin liian monta kertaa. ”Kortti lukittu”, kertoo maksulaite. ”Minut liian monta kertaa / myytiin vaihdettiin ja ostettiin”, laulettiin joskus jossain kappaleessa, muistan. ”Mitä tämä tarkoittaa?” sopertelen kassalle typertyneenä. Kassa selittää jotain. En kuuntele.

Harhailen takaisin kotiin. Jos helvetti on hetkisen kaunis, se unta on vaan. Sataa vieläkin. Vihaan vesisadetta, mutta en kiinnitä siihen huomiota. Tänään piti ehkä tehdä vielä jotain tärkeää. ”Tärkeää?” Olisiko väistämättömän apokalypsin jälkeisessä maailmassa pärjääminen toinen hyvä syy käydä punttisalilla?

Chambersin toinen kuuntelukerta ei muuten päästä yhtään ensimmäistä helpommalla. Kolmas? – Ei. ”Don’t know where to go / just lie down there / waiting for the final blow” (Chamber of Maggots).

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua