Paperi T:n tumman kolea kolmosalbumi vakuuttaa vain osin – arviossa Joka päivä jotain katoaa

Kuvat: Tero Ahonen / Universal

Ruusut-yhtyeen Miikka Koiviston ja Samuli Kukkolan sekä Rubikista ja Pariisin Keväästä tutun Artturi Tairan luoma tumman töksähtelevä pohjakaava luo Henri Pulkkisen eli Paperi T:n kolmannen sooloalbumin Joka päivä jotain katoaa (Universal, 2023) perustukset. Ruger Hauer -yhtyeessä kannuksensa ansainnut suomiräppäri on vuoden 2015 Malarian pelko -soolodebyytistään alkaen pyörinyt vastaavien öisten ja tumman kipakoiden maisemien äärellä, samanlaisella suoraviivaisen tylyllä puhelaulupohdinnalla.

Industriaalin tylysti konekolkkaavan Missä-avausraidan Paperi T blaastaa päällekäyvän kipakasti. Olemassaoloaan iskulauseilla pohtiva tumma vyörytys jää kyselemään ”missä mä oon nyt kun mä tarviin sua”. Kepeämmin askeltava Muuttolinnut, rantahiekkaa vakuuttaa rullaavamman maisematapetin lisäksi Pariisin Kevään Arto Tuunelan laulamalla kertosäkeellä. Pehmeät biitit, tummapyörteinen taustatapetti ja eteerinen kuulaus lyövät mainiosti kättä solistien annin kanssa.

Kesä toistaa hypnoottisesti sekä sanojaan että sykkiviä taustapulssejaan, mutta nousee niistä musiikillisesti korkeampaan torniin eikä lamaannu yhden raiteen äärelle. Alle kahden minuutin Ambulanssi jää pelkistettyjen sanatörkkäysten ja harmoonikosketinpurkaustensa kanssa hiukan tylsäksi.

Kun Ringa Manner koristaa laulullaan Basilikanlehtiä, on kappaleen tekijätiimissä jo kolme Ruusuista. Siksi ei ole isokaan ihme, että kappaleen tumman kuulas syke luo vahvoja mielikuvia mainittuun elektroniseen popyhtyeeseen. Näkemyksellä valitut, mutta läheltä löytyneet vieraat täydentävät oivallisesti Paperi T:n musiikin tummaa palettia.

Viimeisempänä singlenä julkaistu Joo joo on albumin ehkä eniten lähelle tuleva, pehmeän vaivattomasti hölkkäävä ambientpohdinta rakkaudesta. ”Kunhan me ollaan ok, kaikki muu joo joo” -lause tiivistää olennaisen. Ymmärrys pelkistää hienosti, mutta sen hypnoosi jää pintapuolisemmaksi. Hillitty taustakaari on toimiva ja irtonaisuus nostaa pisteitä. Lopputulemaksi jää silti hiukan liiaksi yhteen liimattu kokonaisuus parittomista osasista.

Kepeästi pianoileva Sä tuut unohtuu on harsoisessa kääreessäänkin mukavan ytimekäs. Pulkkisen töksäyttelevä sanatoisto etenee määrätietoisesti ja sen vastapainona soiton kepeä polveilu pilvihunnussaan toimii. Tummaa, mutta irtonaista. Viimeinen kertaus on ehkä hiukan turha.

Selkeä biitti toimii hyvin Kevyttä multaa -kappaleen juoksutuksessa. Taustakuoron etäinen hoilaus tuo jylhyyttä maisemaan. Albumille nimen antanut ”joka päivä jotain katoaa” saa jokusen toiston liikaa, mutta kepeän eteerinen jatsintuuttaus toimii. Puhaltimilla pyörteilevä Ehkä tarjoaa toisaalta ihan toimivan vastapainon sanavuodatuksen eleettömyyteen, muttei onnistu nostamaan kuulaalla kaarellaan kappaletta eturiviin.

Parhaimmillaan Joka päivä jotain katoaa -albumi tarjoilee toimivia mausteita ja sovelluksia tummaan pohjakaavaan. Vieraat tuovat raikasta tuulahdusta kokonaispakettiin. Osan aikaa taas Paperi T jää rypemään liikaa sen yhden temppunsa äärelle tai hukkaa ytimekkyyden jumahtavaan toistoon.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua