Levyarvostelu: Lee Ranaldo jatkaa taidekokeilujaan ambientlevyllä, jossa on Sonic Youth -faneille sulattelemista. Kollaboraattorina on nyt espanjalainen Raül Refree.
Lee Ranaldo & Raül Refree: Names Of North End Women (Mute Records, 21.2.2020).
Jos musiikki vielä hankittaisiin levyillä, niin tämähän olisi poliisiasia. Menet ostamaan areenoita kitaravallillaan murentaneen Lee Ranaldon uutta levyä, ja saat albumillisen avantgardistista ambientia.
Muusikoiden ikääntyminen pitäisi varmaan ottaa huomioon yleismaailmallisissa musiikintekosäännöissä siten, että koneet kiellettäisiin vanhuksilta. Ajatellaan nyt vaikka Thom Yorkea, joka lokaa Radioheadin kunniakasta perintöä omituisilla soololevyyillään. Nyt 64-vuotias Sonic Youth -kitaravelho Lee Ranaldo on mennyt tekemään saman. Nappien vääntelelyn lopputulos on retroa tai etnoa Brian Enon ja David Byrnen yhteisten kokeilujen tapaan.
Ranaldo on nero kokoamaan kitaran ujelluksesta kiehtovia äänimaisemia. Uudella levyllä hän yrittää samaa koneiden suhahduksilla, kilistimien kilkahduksilla ja nauhojen kaiuilla. Sähkölelut muusikolle on esitellyt espanjalaistuottaja Raül Refree, jonka kanssa julkaistu Names of North end Women ilmestyi 21.2.2020.
Irtiotto pölyisestä perinnerockista on tapahtunut luopumalla kaikesta tutusta ja turvallisesta. Levyä ei ole sävelletty ja nauhoitettu kitaravetoisesti, vaan kitaran helinää ja näppäilyä käytetään samanlaisena mausteena kuin muitakin äänenlähteitä. Lyriikat syntyivät kirjailija Jonathan Lethemin pilkotuista ja kasatuista teksteistä. Verkkainen tarinointi ja mantramaisia hokemat alleviivaavat levyn pysähtynyttä tunnelmaa. Lauluissa tapahtuu hyvin vähän, ja se saa ne tuntumaan itseään pidemmiltä tunnelmatuokioilta.
Lee Ranaldo on ennenkin koetellut musadiggarin avarakatseisuutta. Kokeellisen ranskalaisryhmä Hifiklubin kanssa kaksi vuotta sitten tehty In Doubt, Shadow him! -albumi meni lähes jazziksi – juuri, kun muusikko oli julkaissut pari näytettä siitä, miten Sonic Youth voisi vanhentua arvokkaasti. Vuoden 2012 Between the Times and the Tides oli verevää, rouheaa Neil Young -henkistä kitararockjumitusta.
Viisi vuotta myöhemmin ilmestyneen Electric Trim -albumin hippiwesternissä, polveilevassa progessa ja 1960-lukulaisessa psykedeliassa oli jo vähän sulattelemista. Sen tuottanut Raül Refree on innostanut vanhaa mestaria yhä kauemmas mukavuusalueensa ulkopuolelle. Irtiotto koneellisen maailmanmusiikkioutoilun suuntaan on tuottanut mielikuvituksellisia äänikudelmia ja muutaman perinteiseltä musiikkikappaleelta kuulostavan ääniraidan, kuten etukäteismaistiaisina julkaistut Words Out of the Hazen ja nimikappaleen Names of North end Women.
Ranaldon edelliset soololevyt ovat osoittaneet, että kitaran kurittaja on myös taitava laulaja, jonka ääni tuo mieleen REM:n Michael Stipen. Kokeellisilla äänimaisemilla tätä soundia juuri ei kuulla.
Sonic Youthin postpunk ei päätynyt grungeksi, vaan rajoja rikkovaksi kitaramyllytykseksi. 32 vuotta sitten julkaistu Daydream Nation kokosi Sonic Youthin kirskuvista äänimassoista kaunista melua. Niihin aikoihin bändin lämppärinä Euroopassa kiersi tuntematon seattlelaistrio Nirvana.
Sonic Youthin hiomaton ja huojuva soundi perustui Lee Ranaldon ja Thurston Mooren kotikutoisiin kitaravirityksiin ja viritelmiin. Kaksikon jälkimmäinen jäsen on pysynyt lestissään. Kolmen vuoden takainen Sideways-keikka aurinkoisella sivulavalla murskasi kuitenkin ikonisen mielikuvan legendasta. Ja melkein myös korvat.
Muiden Sonic Youth -muusikoiden tapaan Lee Ranaldo on kokeillut siipiään pitkin taidekenttää. Mies on touhunnut monenlaista kuva- ja videotaidetta sekä erilaisia taidehäröilyprojekteja. Tuore levy on jatkoa näille kokeiluille.
Asialla on enemmän taiteilija- kuin muusikko-Ranaldo. Tuotos jää historiaan lähinnä kokeellisten videoiden soundtrackina eikä Sonic Youthin perintöä vaalivana soololevynä. Videot eivät esittele perinteistä rockkuvastoa. Esimerkiksi Words Out of the Haze -videolle on poimittu saksalais-amerikkalaisen Oskar Fischingerin abstrakteja animaatioita vuodelta 1938.
Ranaldo ja Refree kiertävät uuden levyn tiimoilta Eurooppaa keväällä. Jos taidepläjäys saataisiin Suomeen, asialla olisi todennäköisesti Kiasma eikä Klubi.
Names of North end Women -levyä ei ole tehty vannoutuneimmillekaan Sonic Youth -diggareille. Heitä innostaisi enemmän, jos harmaahapsi kasaisi rockbändin ja kiertäisi esittämässä edellisten soololevyjen juurevampaa tuotantoa.
Tommi Liljedahl