M hakee itseään kolmannella albumillaan – Punainen ovi jatkaa tuttua linjaa, muttei yllä edeltäjiensä tasolle

02.10.2020
Minja Koski 2020 photo by Otso Reunanen Silke Riihinen kopio

Minja Koski. Kuva: Otso Reunanen & Silke Riihinen

LEVYT | Minja Kosken upeasti väreilevä laulu ja sen heleän melodisuuden haastaminen tummemmilla sävyillä on ollut M:n ydin. Se on yhtyeen kolmannella levyllä hiukan hukassa.

”Onko biisikynä yhtä hyvässä terässä kuin edellisillä askelmilla? Ja onko yhtyeen valitsema tie perusteltu ja kantava?”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

M: Punainen ovi

  • Solina, 2.10.2020.
  • Kuuntele: Spotify.

Minja Kosken artistinimi M on kahdella levyllään iskenyt syvää lovea suomalaisen musiikkiyleisön sieluun. Vuoden 2017 debyytti Tehtaantyttö keräsi Soundilta jopa viisi tähteä ja viimevuotinen Näytän missä asun sai kriitikoilta Emma-ehdokkuuden. Kosken ja Miikka Ahlmanin tuottama levy jatkoi vahvalla tiellä, jossa hiljalleen kasvava kasvatettu elektronishypnoottinen raukea pyörre on yhtyeen musiikin tunnusomaisin kaava, kuten totesin edellisen levyn julkaisukiertueen päätösrastilla Tampereen Telakalla. Onko näin myös kolmosalbumilla?

Punainen ovi on soundillisesti linjassa edellisten M-albumien kanssa. Hiukan siinä tunnutaan antavan enemmän painotusta elektroniselle jumitukselle aiemman vaivihkaisuuden ja laulussa kimaltavan heleyden sijaan. Kynnyskysymykseksi nousee: onko biisikynä yhtä hyvässä terässä kuin edellisillä askelmilla? Ja onko yhtyeen valitsema tie perusteltu ja kantava?

Hypnoottinen ja töksähtelevän jumittava Menya zovut Minja aloittaa levyn riisutusti. Näppäilykuvio ja huminat taustoittavat toimivasti laulupohdiskelua, joka on hyvin iholla. Tunnelma on painostava, kolkko ja huohottava.

Albumin nimikappale liikkuu avausta enemmän, jyskien ja sykkien purskahtelevasti. Painostavuudesta ja vakavasta ilmeestä pidetään kiinni, mikä hiukan karsii heleyttä, joka M:n paketissa on huminan keskellä eniten viehättänyt. Biisissä on melkoisen mainio juoni ja rakenne, ja äänimausteet ovat perusteltuja, mutta uhkaava hypnoottisuus jää hiukan kolhoksi.

Samaa kulmikasta kylmyyttä on En koskaan -raidalla, joka tiputtelee jyskytystä ja synkeitä pyörteen aavistuksia puhelaulavan tiputtelun väritykseksi. Minne melodisuus ja kiireettömyydestä vaivihkaa rakentuva heleys unohtuivat?

Onneksi harmonisesti humiseva ja rauhallisemmin käynnistyvä Se tuli mua vastaan löytää jälleen ytimeen. Vaikka samanlainen rauhattoman oloinen elektrosyke ja poukkoilevat mausteet läväytetään myös tähän, on niiden pohjalla komeasti kasvava laulumelodia, jossa Koski pääsee loistamaan. Vaikka kappale kasvaa melko massiiviseksi, se ei unohda selkärankaansa.

Kuulaasti kaartava ja pianonäppäilevä Se mikä olin tuo vielä jousikoristeet riisutun autereiseen ilmeeseen. Kappale on hyvä esimerkki siitä, miten hienosti akustisempi tunnelmointi voi tuoda ulottuvuutta Kosken upeaan lauluväreeseen. Haluaisin kuulla koko albumillisen tällaista, vaikka kappale itsessään ei haastakaan artistin koukukkaimpia teoksia.

Korallien alle junnaa paikoillaan ennen kuin konelaukka tuo tarvittavaa potkua. Hiukan toteavaksi jäävä laulu ei kuitenkaan nouse yhtälöstä, vaikka taustojen asteittainen rakentaminen toimiikin hyvin. Jonkinlaista revittelyä tähän kaipaisi.

Molekyyli sukeltaa teknojytkeeseen synkästi, mutta laulussa on huomattavasti enemmän melodisuutta, tunnetta ja sävyjä. Toki tässäkin pistää miettimään olisivatko esimerkiksi jouset toimivampi vastinpari nostamaan laulua kaareen. Nyt halutaan pöristä, mikä kääntyy loppua kohti hiukan valjuksi.

Tämä päivä alkaa hienosti Kosken laulun ja pianon varassa. Jousien kyljessä laulua lähdetään kasvattamaan isommaksi. Lyömät ja sykkeet jäävät toimivaksi mausteeksi eivätkä tukehduta laulua. Pääasia ja ydin on edelleen Minja Kosken laulu, mitä voi haastaa vain tiettyyn rajaan. Isoksi kasvava loppupörinälaukka toimii, kun tornin perustukset on rakennettu niin komeasti. Lyhyt instrumentaali päätösraita Anatta ei tuo lisäarvoa albumille.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua