Levyarvostelu: Lyytin musiikissa huoli ei käänny ahdistukseksi eikä dramaattisuus purkaudu raivona. Kyynisyys loistaa poissaolollaan. Esikoislevy kulkee omia polkujaan.
Lyyti: Meitä ei ole kutsuttu (Luova Records, 14.2.2020).
Aina välillä tulee näitä artisteja, jotka räjäyttävät pankin jo esikoisellaan. Joensuulaislähtöisen Lydia Lehtolan, eli Lyytin pitkäsoitto Meitä ei ole kutsuttu on ällistyttävän hyvä. Runo ja musiikki, taide ja pop kohtaavat poikkeuksellisen saumattomasti ja yhtä vaivattomasti kuin vaikkapa Minä ja Ville Ahosen levyllä Mia (2013), joka sekin oli ravisuttava kokemus. Lyytin vuonna 2017 julkaistu single Terminaalissa oli kohtalaisen puhdasoppista countrya ja sinänsä hieno, mutta ei galakseja räjäyttävä. Siitä on tultu muutamassa vuodessa pitkälle.
Levy pursuu elinvoimaa kuin Pablo Nerudan runous, jossa värien, makujen ja hajujen kylläisyys tulvii yli laitojen. Tyypillisiin poprakenteisiin kappaleita ei survota. Dramaturgia kulkee omia polkujaan, mutta huomattavan hallitusti.
Levyn tunnelmassa ja lyriikoissa on vahva maagisen realismin tuntu – erityisen voimakkaasti levyn parhaimmistoon lukeutuvassa kappaleessa Salonkikelpoinen humala. Samanlaisessa lämpimän värikylläisessä, traagisen riemukkaassa ja hiukan karnevalistisessa tunnelmassa velloo Juhlat.
Suurimman poikkeuksen levyn yleistunnelmaan tekee aivan eri rekisterissä liikkuva, kokonaisuutta hämmentävä, teiniangstia päiväkirjan hiekkaan hautaamisineen puiva Ei pahalla. Kappaleessa on retrohenkistä iskelmää, mutta yhtä paljon siinä on katkeransuloista yläasteen diskoa.
Surumielisyyttä kappaleissa on aika ajoin, mutta suomalaiselle rockille ja popille niin ominainen melankolia puuttuu. Syvyyttä sen sijaan on eikä tämä levy ole vielä muutamallakaan kuuntelulla pureskeltu. Paikoitellen dramaattisuus yltyy teatraalisuudeksi. Tyyleillä tasapainoilu on taidokasta.
Vaikka kappaleissa on häkellyttävää tuoreutta, kuuluu niistä myös artistin kasaama kulttuurinen pääoma. Enkä nyt siis viittaa siihen, että vastikään edesmennyt Jörn Donner on hänen isoisänsä vaan siihen, että tämän levyn perusteella Lehtolan, 25, musiikillinen sivistys näyttää ylittävän ainakin omani heittämällä ja teksteistäkin paistaa lukeneisuus – jopa viisaus.
Lehtolan laulutapa jakanee mielipiteitä. Tulkinta on omapäistä ja oikeaoppisuuksien ja puhtauksien rajat ylittävää. Dramaattisesta henkäilystä siirrytään lähes kirskuvaan ylärekisteriin. Tämä kaikki on kuitenkin kudottu niin taidokkaasti osaksi kappalerakenteita, että ei se ärsytä tippaakaan.
Musiikista kuuluu kriittisyys keskiluokkaisia normeja kohtaan. Olen matkalla kaatamaan patsaita muotoutuu suoranaiseksi feministiseksi ja antikapitalistiseksi manifestiksi. On lohdullista ja inspiroivaa kuunnella musiikkia, jossa käsitellään kyllä suorasanaisesti rajujakin aiheita, mutta huoli ei käänny ahdistukseksi eikä dramaattisuus purkaudu raivona. Kyynisyys loistaa poissaolollaan, mutta ei tässä naiiviudestakaan ole kyse. Herkkyys ei johda särkymiseen vaan havaintoihin.
Pasi Huttunen
