Joni Ekmanilla on nenää nyansseille, Mura Masa sen sijaan ryhtyi huonon maun lähettilääksi. Alkuvuoden parhaat ovat kuitenkin Pinegrove ja 070 Shake. Antti Lähde kuunteli tammikuun puolivälin levyjulkaisuja.

Joni Ekman: Sinulle | Pinegrove: Marigold | 070 Shake: Modus Vivendi | Mura Masa: R.Y.C. | And You Will Know Us By the Trail of Dead: X – The Godless Void And Other Stories | Keeley Forsyth: Debris

Vanhan vinyylin tuoksua

Jo vuosia tamperelaisissa kuppiloissa ja kapakoissa soitellut Joni Ekman on vaarassa alkaa herättää huomiota maakunnan ulkopuolellakin.

On vaikea arvioida, mitä Ekman tästä itse ajattelee. Musiikin tekeminen lukemattomissa eri kokoonpanoissa (Lähtevät Kaukojunat, Koiran Näköinen Nainen, The Achtungs, Juice Normaali) ja lähes tauoton julkaiseminen kaikissa mahdollisissa formaateissa (muun muassa kasettisingleinä!) vihjaa kaikkea kaupallisuutta vastustavasta underground-asenteesta, joka on suomalaisen vaihtoehtokulttuuripiireissä niin säännönmukaista, että sen vastustaminen se vasta vaihtoehtoista olisikin.

Ekman on erittäin taitava muusikko, jolla on antikvariaattien ja kirpputorien vinyylilaareilla kouliintunutta nenää nyansseille. Ei siis ihme, että Sinulle-albumi (Soit se silti, 17.1.2020) muodostaa reilun puolen tunnin mitassaan esteettisesti ehjän kokonaisuuden.

Ekman ammentaa musiikkinsa ainesosat pääosin 1970-luvulta ja sen molemmin puolin – ajalta ennen ”koneiden vallankumousta” ja kirottua cd-levyä. Sinulle-albumin kappaleissa soi usein aikakauden leppoisa länsirannikon rock ja boogie, jota maustavat taidokkaasti soitetut Thin Lizzy -kitaroinnit.

Biisintekijänä tai laulajana Ekman ei ole aivan yhtä vangitseva kuin ”tämmöisen” musiikin suurimmat tähdet, Jukka Nousiainen ja Litku Klemetti. Albumi onkin vaikuttavimmillaan Sinulle-nimibiisin ja Kaupunki-avausraidan kaltaisissa pitkissä kappaleissa, joissa bändisoitto saa pääroolin.

Tosin levyn kolmas tähtihetki on sen ytimekkäin rypistys Mikään ei riitä, joka kuulostaa ihan oikealta hitiltä. Hyvin lähellä totuutta on erään ystäväni luonnehdinta ”J. Karjalainen soittamassa Karkkiautomaattia”.

Elämää skandaalin jälkeen

Newjerseyläisen indierockyhtyeen Pinegroven lupaavasti alkanut lento katkesi kuin leikaten marraskuussa 2017. Laulaja-kitaristi Evan Stephens Hall kertoi yhtyeen Facebook-sivuilla julkaisemassaan viestissä tulleensa syytetyksi pakottamisesta seksuaaliseen tekoon (sexual coercion). Bändi hyllytti juuri valmistuneen kolmannen albuminsa, peruutti sovitut kiertueensa ja katosi kuin maan nielemänä.

Noin vuotta myöhemmin Pinegrove palasi yleisön eteen ja julkaisi jo kertaalleen hyllyttämänsä albumin (Skylight) – mutta kaikki ei tietenkään ollut niin kuin ennen. Tietoa tapahtuneesta oli tihkunut niin vähän, ettei kukaan ei tuntunut tietävän miten yhtyeen paluuseen olisi korrektia suhtautua.

(Kattava analyysi bändin kompleksisesta comebackista julkaistiin hiljattain The New Yorkerissa (13.1.2020). Kelefa Sannehin kirjoittamaan erinomaiseen artikkeliin pääset tästä.)

Marigold-albumilla (Rough Trade, 17.1.2020) kuullaan Hallin ensimmäiset uudet kappaleet skandaalin jälkeen. Niistä voi halutessaan löytää merkkejä katumuksesta, eristäytyneisyydestä ja tunnustuksellisuudesta – mutta niin voi Pinegroven varhaisistakin kappaleista.

Laulut ovat yhtä erinomaisia kuin ennenkin: vaikka bändi kolkutteleekin uusvilpittömyyden äärirajoja toiveikkaassa melankoliassaan, on vaikkapa Neighborin tai Phasen kaltaisiin rosoisiin folkrock-helmiin mahdotonta suhtautua kyynisesti. Vuoden kaunein levy tähän mennessä.

Koskettavaa kyborgipoppia

Danielle Balbuena eli 070 Shake tulee Pinegroven tavoin New Jerseystä. Artistinimi on peruja 070-kollektiivista, joka nappasi nimensä paikallisesta postinumerosta.

Vaikka Balbuena on vasta 22-vuotias, hänet tunnetaan jo ennen esikoisalbuminsa ilmestymistä Kanye Westin yhteistyökumppanina ja vierailuistaan Nasin ja Pusha T:n kaltaisten hiphoplegendojen levyillä.

Balbuenan oma musiikki on ennemmin R&B-tyyliin laulettua elektronista poppia kuin räppiä tai varsinkaan hiphopia. Modus Vivendi (GOOD / Def Jam, 17.1.2020) soi kimaltavaa, hypermodernia kyborgipoppia, joka on juuri niin kaukana arkisesta ja maanläheisestä kuin sen ikuisuuteen, hiljaisuuteen, unelmointiin, lentämiseen tai psykedeeleihin viittaavat kappaleiden nimet antavat olettaa.

Inhimillinen kosketuspinta on siis vähissä, mutta kuten kuka tahansa Wall-E:n tai Rautajätti-animaatioelokuvan nähnyt tietää, inhimillisyyttä ei välttämättä tarvita inhimillisten tunteiden herättämiseen.

Erityisen koskettavasti Balbuenan kirkas ääni soi singlekappaleessa Guilty Conscience, joka yhdistää Daft Punkin neonvärisen robottiromantiikan viekkaaseen Stand by Me -lainaan ja taivaisiin kurkottavaan kertosäkeeseen, jossa on sopiva mikroannos 1980-lukuista peilipalloa ja voimaballadia.

Esikoisalbumi Modus Vivendi on häikäisevän varmaotteinen. Kovin monipuolinen se ei ole, mutta tavallaan sekin on yksi levyn vahvuuksista.

Puupäistä paukutusta

Mura Masa eli 23-vuotias Alex Crossan on tehnyt tähän asti suurimmat hittinsä räppäreiden tai R&B-artistien, kuten A$AP Rockyn (Lovesick, 2016) ja Naon (Firefly, 2015) kanssa.

Brittituottajan kakkosalbumi R.Y.C. (Universal, 17.1.2020) yllättääkin vitivalkoisuudellaan. Niin klubikäyttöön kuin levy onkin tehty, soivat sillä kitarat, bassot ja rummut, suoraviivaiset rytmit ja melodiat punkin, rockin ja räikeän euroelektron maailmasta.

Levy on toivottoman epätasainen ja tyylitön, missä piileekin suurin osa sen arvaamattomasta viehätysvoimasta. Räppäri Slowthain kanssa tehty Deal Wiv It on puupäisintä huligaanipaukutusta sitten Sleaford Modsin. Vicarious Living Anthemin punkpopin sofistikoituneisuuden tasoa puolestaan kuvaa, että sen kitaramelodian selkein esikuva lienee Twisted Sisterin kasarihumppa We’re Not Gonna Take It.

Koska sääntöjä ei ole, löytyy levyltä myös söpöilevää spoken wordia, jousi-instrumentaalia, tajunnan rajamailla huojuvaa triphopia – ja täysin irrallisena Live Like We’re Dancing, brittipoppari Georgian kanssa tehty sofistikoitunut pophelmi, joka istuisi sellaisenaan ruotsalaisen Robynin levylle.

Kai tämmöistäkin saa olla!

Turpeaa ja tarpeetonta

And You Will Know Us By the Trail of Dead (yhteen nimen alkuun kuuluisi vielä kolme pistettä, mutta joku raja teennäisyydellekin!) oli vuosituhannen taitteessa yksi vaihtoehtorockin kuumimmista nimistä ja suurimmista suosikeistani. Texasilaisyhtye yhdisteli hardcore punkin energiaa ja Sonic Youthin kokeellisuutta vimmaisuudessaan ja myrskyisyydessään ainutlaatuisella tavalla. Kultakaudesta jäi käteen kaksi täyden kympin albumia (Madonna, 1999, ja Source Tags & Codes), jos ei juuri muuta.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla Trail of Deadin bensa tuntui loppuvan, mutta niin vain lukuisien levy-yhtiö- ja miehistövaihdosten jälkeen yhtye saavutti suht stabiilin tilanteen, jossa se julkaisee silloin tällöin levyjä ja esiintyy ympäri maailmaa tasaisesti pieneneville yleisöille.

Totutun mahtipontisesti nimetty X – The Godless Void And Other Stories (InsideOutMusic, 17.1.2020) on Trail of Deadin ensimmäinen levy yli viiteen vuoteen. Se tuntuu samalla tavalla ”väärältä” kuin bändin pari edellistäkin albumia.

Jossain vaiheessa Conrad Keely ja Jason Reece (yhtyeen ainoat alkuperäisjäsenet) saivat nimittäin päähänsä, että suurilla konsepteilla, symboliikalla ja mysteereillä verhottu sinfoninen ja progressiivinen avaruusrock on heidän juttunsa – ei piikkilangalta ja betonibunkkereilta kuulostava punk, jota soittamalla he olivat maineensa luoneet.

Huonoksi Trail of Deadin kymmenettä albumia ei voi varsinaisesti haukkua, turpeaksi ja tarpeettomaksi kylläkin. Sen suurin ongelma on Jason Reece, jonka lauluääni on hiipunut aneemiseksi määkinäksi. Conrad Keelyn keuhkoissa riittää kyllä vieläkin puhtia, minkä todistaa Into the Godless Void, levyn paras kappale – eli juuri se, joka kuulostaa kaikkein eniten vanhalta Trail of Deadilta.

Jodlaava aave

Harva artisti julkaisee esikoisalbuminsa yli nelikymppisenä. Mutta Keeley Forsyth ei olekaan kuka tahansa. Englantilainen on tunnettu tähän asti lähinnä näyttelijänä, ja hän on vilahdellut vähän joka toisessa brittiläisessä tv-sarjassa ja -saippuassa Emmerdalesta Holby Cityn sairaalaan.

Forsythin musiikki on täysin erilaista kuin mistään edellä mainitusta voisi päätellä. Debris (The Leaf Label, 17.1.2020) soi kalseaa, korutonta ja kalmaista folkia, jota elävöittävät kamarimusiikin ja kokeellisen elektronisen musiikin sävyt.

Laulajana Forsyth kiinnittää huomiota vibratollaan, jota hän käyttää harvinaisen laajalla skaalalla: toisinaan hyvin hienovaraisesti mutta toisinaan tietoisen överisti, kuin jodlaavalta aaveelta kuulostaen.

Debris on levy, jota on pakko kunnioittaa mutta hiukan työlästä rakastaa. Täyteen hehkuunsa se syttyy vasta loppumetreillään: jos koko levy olisi päätöskaksikon Large Oak ja Start Again tasoa, puhuttaisiin sensaatiosta.

Antti Lähde