Levykatsaus: Georgia, Selena Gomez, Field Music, Paul Bergmann, Leandro Fresco & Rafael Anton Irisarri

16.01.2020

Selena Gomez kääntää värittömyytensä vahvuudeksi. Field Music jatkaa omalla, geometrisellä polullaan. Mutta kuka on hajamielisesti mumiseva Paul Bergmann? Antti Lähde kuunteli vuoden ensimmäisiä levyjulkaisuja.

Paul Bergmann: Paradise | Field Music: Making a New World | Selena Gomez: Rare | Georgia: Seeking Thrills | Leandro Fresco & Anton Irisarri: Una presencia en la brisa

Laulut hajoavat pölyksi

Vuoden ensimmäisinä viikkoina julkaistaan niin vähän levyjä, että uuden musiikin kuuntelemiseen pakonomaisesti suhtautuva ihminen tulee väkisinkin tutustuneeksi artisteihin ja yhtyeisiin, joista ei ole aiemmin kuullut mitään – eikä ole kovin moni muukaan.

Alkuvuoden kiinnostavin löytöni on ollut Paul Bergmann. Kuten lähes koko muukin maailma, en tiedä hänestä mitään – paitsi sen vähän, mitä lyhyt Spotify-biografia hänestä paljastaa: Bergmann on Los Angelesista, mutta asuu nykyään itärannikolla.

Paradise EP (Paul Bergmann, 3.1.2020) on oma suosikkini tammikuun alkupuoliskon levyjulkaisuista. Kuuden hajamielisesti mumistun laulun kokonaisuus rahisee ja kahisee countryn, folkin ja americanan pölyisissä preeriamaisemissa, joita halkovat sähkölinjat kuuluvat levyllä särisevinä häiriöääninä ja murisevina ambiensseina.

Kotikonstein äänitetty EP osoittaa Bergmannin olevan yhtä kiinnostunut laulujensa kirjoittamisesta kuin niiden purkamisesta osiin. Hänen musiikillisiksi sukulaissieluikseen voi arvailla americanan sivupolkuja tallanneista artisteista ainakin Matthew Houckin (Phosphorescent), Mark Linkousin (Sparkhehorse) ja Josh T. Pearsonin (Lift to Experience), joista viimeisen värisevän vibraton voi melkein aistia levyn päättävän Here in Leedsin tajunnanvirrassa.

Jos Paradise-levyltä nousisi jossain todellisuudessa hitti, se olisi lempeästi kantrirokkaava Lover of Good Times. Jos taas klassikko, se olisi levyn lannistuneen kauneuden kiteyttävä Love Is My Pain, jonka lempeässä keinunnassa on jotain David Crosbyn eteerisestä melankoliasta.

Svengaava bonsai

David ja Peter Brewis ovat levyttäneet Field Music -nimellä reilut viisitoista vuotta – eikä juuri mikään ole veljesten maailmassa tai musiikissa muuttunut.

Sunderlandilaisyhtyeen seitsemännen albumin kuvailemiseen käyvät samat sanat kuin vuoden 2005 nimettömään esikoisalbumiin. Making a New Worldillä (Memphis Industries, 10.1.2020) soi tutun napakka, kubistinen pop, joka kuulostaa päivästä ja tuulen suunnasta riippuen humanistien progelta, kamarimuusikoiden psykedelialta tai Steely Danilta tulkitsemassa punkia – usein kuitenkin tältä kaikelta.

Field Musicin kappaleet kuulostavat siltä kuin niihin olisi sullottu kaikki maailman hyvät ideat ennen kuin ideoita olisi ryhdytty karsimaan huolellisesti, yksi kerrallaan, kunnes jäljelle jää vain oleellinen: kappaleen luuranko, trimmattu bonsai, joka svengaa.

Making a New World on yhtyeen mukaan Lontoon Imperial War Museumin kokoelmien inspiroima konseptialbumi ensimmäisen maailmansodan seurauksista ja vaikutuksista maailmaan. On vaikea keksiä mitään nörtimpää!

Hurmaavimmillaan Field Musicin varautunut riehakkuus (tai riehakas varautuneisuus) on tällä kertaa kappaleessa Money Is a Memory, joka julkaistiin singlenä jo viime vuoden puolella. Laulu on kirjoitettu, kenenpä muunkaan kuin viimeisiä sotakorvauksia vuonna 2010 Saksan valtiovarainministeriössä valmistelevan virkailijan näkökulmasta: ”Raha elää kauemmin kuin muisto.”

Värittömyys kääntyy voitoksi

Selena Gomez oli vielä pari vuotta sitten maailman seuratuin ihminen Instagramissa. Sittemmin hänet ovat ohittaneet seuraajien määrässä jalkapalloilija Cristiano Ronaldo, vapaapainija-näyttelijä Dwayne ”The Rock” Johnson ja toinen poptähti, Ariana Grande. Voimia, Selena!

Kun kuuntelee Gomezin kolmatta albumia Rarea, välittyy hänen julkisuusmagnetismistaan vain vähän. Laulajana hän on tavallisen keskinkertainen ja ehkäpä persoonattomin kaikista 2000-luvun amerikkalaisen valtavirtapopin supermenestyjänaisista.

Hämmästyttävää kyllä, Rare-albumilla (Interscope, 10.1.2020) Gomezin värittömyys kääntyy vahvuudeksi. Koska Gomez ei nostata laulullaan missään vaiheessa kuulijan pulssia, eivät levyn mielistelevimmätkään hittityrkyt ylitä ärsytyskynnystä. Gomez vain hoitaa hommansa – ja kokonaisuus soljuu.

Kappalemateriaaliltaan Rare on poikkeuksellisen tasokas – poikkeuksellisen, vaikka tasokkuutta pitäisikin voida lähtökohtaisesti olettaa, kun puhutaan yli neljänkymmenen lauluntekijän ja tuottajan voimin kaksinkertaiselle Yhdysvaltain albumilistan ykköselle komiteapohjalta rakennetusta tuotteesta.

Jokaiselle jotakin -tyyppisestä kokonaisuudesta löytyy mallikkaita esimerkkejä niin modernista klubisoundista (Look at Her Now, Vulnerable), princemäisestä funk-minimalismista (Fun), tavan tanssipopista (Dance Again), latinokeimailusta (Ring) kuin sykähdyttävästä voimaballadismista (Lose You to Love Me).

Levyn kenties paras kappale on säästetty loppuun. Kerrostalon kokoisella kertosäkeellä siunattu Kid Cudi -duetto A Sweeter Place on juuri sellainen keskitempoisesti jurnuttava korvamato, jollaisista kasvaa huomaamatta kesähittejä tai jotain kestävämpääkin – joskus jopa kokonaisen sukupolven tunnuslauluja.

Liian tuttua tavaraa

Englantilainen Georgia Rose Harriet Barnes tekee musiikkia nimellä Georgia. Seeking Thrills on 29-vuotiaan laulaja-lauluntekijä-tuottajan toinen tuleminen. Ensimmäinen kuivahti vuoden 2015 esikoisalbumiin, jonka rohkeasti seikkailevaa elektropoppia kyllä kiiteltiin kritiikeissä mutta siihen se jäi.

Odotusarvot ovat tällä kertaa huomattavasti korkeammalla. Georgian viime vuosien singleistä muutama on noussut jopa pikkuhitiksi, ja BBC nosti artistin arvovaltaiselle Sound of 2020 -listalleen.

Seeking Thrills (Domino Recording, 10.1.2020) on väistämättä pieni pettymys. Osin siksi, että Georgian esikoislevyllä kiehtonut kokeellisuus on väistynyt lähes kokonaan turvallisemman, sinänsä erittäin hyvin toteutetun elektropop-ilmaisun tieltä. Ja osin siksi, että lähes puolet levyn kappaleista tuntuu nyt levyn ilmestyessä jo kovin vanhoilta. (Esimerkiksi Feel It ilmestyi singlenä jo yli kolme vuotta sitten!)

Satakaan vuotta ei tietenkään verota keinahtelevan Started Outin tai dramaattisesti tamppaavan About Work the Dancefloorin tenhoa, mutta on vaikea innostua täysin rinnoin albumista, jonka ensimmäistä oikeasti uutta ja erinomaista kappaletta joutuu odottelemaan alun kolmattakymmenettä minuuttia.

Tummanharmaata betonilaituria

Lopuksi: mitä vähemmän ambientmusiikista yrittää kirjoittaa, sen parempi.

Kerrottakoon siis vain lyhyesti, että argentiinalaisen Leandro Frescon ja yhdysvaltalaisen Rafael Anton Irisarrin Una presencia en la brisa (A Strangely Isolated Place, 6.1.2020) sisältää kuuden ”biisin” ja neljänkymmenen minuutin edestä humisevaa ja kumisevaa äänimattoa, jota melodiset tai rytmilliset elementit häiritsevät vain paikoitellen ja silloinkin häviävissä määrin.

Muistiinpanoissa lukee ”ihanan tummanharmaata betonilaituria”. Levyn nimi kääntyy suomeksi ”tuulen läsnäolo”. Niillä mennään!

Antti Lähde

Pin It on Pinterest

Share This