Lapsuus tarjoaa esikoisalbumillaan tasapaksua, surutta perinteistä lainaavaa melodista punkrockia

Kuva: Stupido Records

LEVYT | Lapsuus-yhtyeen Stupidon julkaisemalla Kaikki menee mustaksi -levyllä lauletaan synkistä aiheista ja kitarat ulisevat. Oma tyyli on mikkeliläislähtöisellä yhtyeellä vielä hakusessa.

”Jokohan Suomessa olisi saavutettu saturaatiopiste erilaisin sekoituksin punk- ja ”katurokkia” sekä uuden aallon musiikkia toistelevien kloonien osalta?”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Lapsuus: Kaikki menee mustaksi…

  • Stupido Records, 28.8.2020
  • Kuuntele: Spotify

Odotukset Lapsuus-yhtyeen esikoisalbumia kohtaan olivat kohtuullisen korkealla. Pidin paljon heidän ensimmäisestä, viimevuotisesta, nimettömästä lyhyemmästä julkaisustaan. Olisin halunnut pitää myös yhtyeen tuoreesta levystä. Olin varautunut ihastumaan siihen.

Kaikki menee mustaksi -levyllä (Stupido, 2020) ollaan odotetusti punkrockin ja 1980-luvun alun uuden aallon perinteessä kiinni. Näillä nykyisin tietyissä piireissä suosituilla elementeillä ratsastetaan auringonlaskuun ja vähän siitä kauemmaskin. Pyritään synkkien sanoitusten kuorruttamaan, väkevien kertosäkeiden ”voimaannuttavaan” ilmaisuun ja alati melodisina uliseviin kitaroihin.

Lapsuus operoi pitkälti samalla alueella kuin oma suosikkini nykyisistä alan yhtyeistä, Puhelinseksi, mutta ei kuitenkaan onnistu pääsemään kappaleissaan samaan iskevyyteen tai suoranaiseen alakulttuurinsisäiseen hittipotentiaaliin. Periaatteessa ollaan juuri siellä 1980-luvun melodisessa punkissa ja uuden aallon rockissa, ja periaatteessa soittokin kulkee, mutta hiukan tasapaksu kakkosdivisioonan kaavamaisuuden maku levystä valitettavasti jää.

Kappale saatetaan aloittaa kitaraliidillä, lauletaan säkeistö, ja taas jo kitarat soittavat tunnollisesti lajityypin kliseisiin kuuluvia, toisistaan hädin tuskin erottuvia geneerisiä, ulisevia, melodiakulkujaan. Siinä missä Puhelinseksi lainaa esikuviaan tyylitietoisella näkemyksellä ja vahvalla kappalemateriaalilla, tuntuu Lapsuus puolestaan kopioivan mielikuvituksettomasti Puhelinseksiä (ja joitakin muita lajityypin nyky-yrittäjiä); ehkä pykälää punkimmalla vaihteella mutta huonommalla menestyksellä.

Tietysti on mahdollista, että kyse on sattumastakin. Kuitenkin, kun Puhelinseksi on nimennyt yhden – sinänsä suomenkielisen – kappaleensa englanniksi, Baby Come Back, niin tokihan Lapsuudella on suomeksi laulettu C’mon Baby Yeah. Itse teksteihinkin haetaan rivejä samalta sylttytehtaalta. Siinä missä Puhelinseksi laulaa ”on kaikki sulautunut mustaan”, päätyy Lapsuus nimeämään erään kappaleensa ja koko levynsä Kaikki menee mustaksi… Tarvitseeko vielä alleviivata enemmän? Vai intertekstuaalisuuden ironiallako nämä tämän vuosituhannen tapaan kuitataan?

Lapsuuden albumi lähteekin liikkeelle jo mainitulla nopeatempoisella nimirykäisyllä Kaikki menee mustaksi. Kappale edustaa reipashenkistä melodista punkia, mutta näyttäytyy lopulta melko tyhjänpäiväisenä; siitä ei juurikaan löydä omaperäisiä elementtejä. Vastaavia kappaleita on kuultu kymmeniä vuosia.

Sama pop-punk / uusi aalto -linja jatkuu läpi levyn. Kolmantena vaikutteena voi kuulla jonkinlaisen ”katurockin”, joka roiskii ripauksen rehvakkuutta erityisesti kitaroihin. Esimerkiksi kakkosraidan, sinänsä tarttuvan C’mon Baby Yeah -kappaleen kitaramelodia tuntuu kuitenkin miltei toistavan ensimmäisen kappaleen vastaavaa aavistuksen hitaammalla tempolla.

Levyn neljäs kappale, jo aiemmin yksittäisenä julkaistu Autolla mereen erottuu vahvoine kertosäkeineen yhtenä levyn tarttuvimmista sävelteoksista. Tässä kappaleessa ei herätä sairaalassa saavutetuista lööppiotsikoista iloiten, kuten on kuulemma laskelmoitu kuukausien työstöprosessissa Arttu Wiskarin auto-onnettomuuskappaleen loppuratkaisuksi. Lapsuus ei kuitenkaan ole miettinyt, ettei nyt vain potentiaalisesti tuottaisi surkua jollekin kuuntelijalle, vaan on soittanut punkrockia sen kummemmin rantatonttirahojen tienaamista kelailematta. Kerrotaan tarina siitä, kuinka mennään mereen, kun ei enää jaksettu. On hyvä että kerrotaan.

Viides, a-puolen viimeinen, Miten sä voit, on vuorostaan tempoltaan hieman edeltäjäänsä hitaampi, mutta sen jälkeisistä kappaleista on aika vaikea sanoa mitään, niitä kun ei oikein erota toisistaan. Voimakkaaseen ilmaisuun ja vahvoihin kertosäkeisiin pyritään kyllä luottamaan, mutta kappalemateriaalin samankaltaisuus käy puuduttamaan. Samaa kaavaa toteutetaan viisu toisensa perään. Jos levyn b-puolelta haluaa nostaa jonkin kappaleen ylitse muiden, olisi se ehkä toinen aiemmin yksittäispalana julkaistuista, Rikkinäisen sydämen tuoksu, jossa 1980-lukua ikävöivää kuuntelijaa muistuttavat eräät levyn onnistuneimmista soolokitaroista ja nykyään liian harvoin kuullut, jo muutenkin tarttuvan kertosäkeen, ty-ty-dy-ty-tyy-laulut.

Ratsia-yhtye antoi 1970-luvun lopulla ensimmäisen (pienen) kasettijulkaisunsa nimeksi Kloonattu sukupolvi. Polvi ei jäänyt lajissaan ainoaksi. Jokohan Suomessa olisi saavutettu saturaatiopiste näiden erilaisin sekoituksin punk- ja ”katurokkia” sekä uuden aallon musiikkia toistelevien kloonien osalta? (Sama pätee toki vaikkapa kymmeniin tai satoihin maassamme operoiviin, erilaisista 1970-luvun musiikillisen estetiikan tyylisuunnista hieman vaihtelevissa suhteissa ammentaviin ryhmiin. Progressiivista rockia, psykedeliaa ja milloin minkäkin aikakauden Black Sabbathia yhdisteleviä klooneja löytyy vähintään yhtä paljon.)

Omaperäinen ilmaisu ei toki ylipäänsäkään tunnu houkuttelevan populaarimusiikintekijöitämme, vaan liekö taustalla juuri nimensä mukaisesti ajatus pyrkimyksestä populaariin, sanan laajassa merkityksessä. Kenties levyjä ostava ja keikoilla käyvä yleisö viime kädessä päättää, kuinka pitkään nämä suuntaukset jatkuvat, kunnes tilalle tulee jotain muuta, jota kloonataan.

Päätin Lapsuuden kolmannella kuuntelukerralla vielä kokeilla nostaa äänenvoimakkuutta sietokyvyn rajoille, ja seurasin kappaleiden sanoituksia mukana tulleesta liitteestä. Homma alkoi avautua hieman aiempaa paremmin. Teksteissä tosiaan niin sanotusti uidaan synkissä vesissä. Itsetuhon tuoksu leijailee neulan kyntämältä vinyyliltä paikoin kuin 1980-lukulaisilta vastineiltaan. ”Kun voimat loppuu / niin voimat loppuu”, oivalletaan. Hieman ilkeämielisesti voisi pohtia, ettei Lapsuuden voimien olisi ollut välttämättä ollut tarpeen riittää lp-mittaan saakka.

Lapsuuden esikoinen sisältää monta elementtiä, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan taata se, että pidän levystä. Muutamasta kappaleesta pidän kohtalaisen paljonkin. Kokonaisuutena levy on kuitenkin pettymys. Pahin puute Kaikki menee mustaan… -levyssä lienee se, että siinä – vain hieman kärjistäen – tuntee kuuntelevansa 27 minuuttia samaa kappaletta, vaikka niitä on itse asiassa kymmenen. Lp-levyn mitta tuntuu ainakin tässä vaiheessa yhtyeelle liian pitkältä. On harmi, ettei hieman rosoisemman edeltäjänsä ”uusvanhuudenviehätyksen” asettamia odotuksia onnistuttu nyt lunastamaan.

Lapsuuden pitkäsoittolevyyn ei tee mieli heti palata, enkä yksistään sen perusteella myöskään taitaisi ihan vain heidän vuokseen keikallekaan vaivautua. Kannustaisin yhtyettä panostamaan oman tyylinsä löytämiseen ja kappalemateriaalin työstämiseen. Ja voisiko sen soolokitaristin kanssa käydä vaikka jonkinlaisen kehityskeskustelun.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This