Lahjakkuutta ja kovaa tahtotilaa samassa paketissa – arviossa Måneskinin kolmas levy Rush!

Kuva: Markus Cooper

Italialaisesta vuonna 2016 perustetusta Måneskin-yhtyeestä on helppoa puhua vähättelevästi. Yhtyehän tekee kaiken epäilyttävän kaupallisesti. Se nousi kuuluisuuteen Italian X-Factorista, voitti San Remon musiikkifestivaalit ja sen jälkeen euroviisut. Ei kuulosta kovin indie rock -henkiseltä, vaikka juuri kapinallista rock-peltoa yhtyeen sanotaan kyntävän.

Meitä monia tavallisia musadiggareita elähdyttää se romanttinen ja harhainen käsitys, että todella karismaattiset ja lahjakkaat muusikot vain löydetään. Karu totuus on, että ei löydetä. Omaa pyrkyä on pitänyt olla Elviksestä lähtien, ja sitä omaa pyrkyä Måneskinilla on niin paljon, että jähmeämpiä mietityttää.

Yhtyeen muodostavat laulaja Damiano David, basisti Victoria De Angelis, kitaristi Thomas Raggi ja rumpali Ethan Torchio. Viime vuodet Mäneskin on rampannut hengästyttävällä vauhdilla Amerikan ihmemaassa ja ihastuttanut itsensä Iggy Popin. Vanha veteraani vieraili pari vuotta sitten yhtyeen I Wanna Be Your Slave -kappaleella ja kutsui Måneskinia ”todella vahvaksi bändiksi”.

Måneskin on siis kovaa vauhtia menossa johonkin nuoresta bändi-iästään huolimatta. Mutta minne? Yhtyeen kolmas levy Rush! (RCA, 2023) tarjoaa yhä hieman sekalaisia vastauksia määränpäästä. 17 kappaletta sisältävä levy kokeilee edelleen, että mistä se suuri yleisö pitäisi eniten. Albumi on hieman ylituotettu ja laskelmoiden kasaan keitetty, mutta varsinkin laulaja Damiano Davidin häpeilemätön karisma suurustaa liemen.

* *

Levyn aloitusraita Own My Mind tuntuu löysältä ja turhalta sen jälkeen, kun on kuullut levyn kakkoskappaleen. Gossip on rytmisesti tehokas ja imaiseva kappale, jolla olisi voinut aloittaa albumin. Mukana on Rage Against the Machine -kitaristi Tom Morello. Sanoituksessa on ripaus kapinaa, vaikka noin yleisesti ottaen lyriikat eivät ole se ominaisuus, johon tässä pop-rock-levyssä kannattaa keskittyä.

Kolmanneksi tarjoiltu Timezone on vähän lälly balladi tyhjänpäiväisine sanoituksineen, mutta jotenkin Damiano David tähänkin Måneskin-taikapölyä taikoo. Ylipäätään bändi kauhoo koko levyllä taitavasti nostalgian hämäristä. Biisi tuo kaikuja vaikkapa Sladen harvoista balladeista 1970-luvulta. Näin suomalaisena voi kuulla myös häivähdyksen Hanoi Rocksia sen loiston päiviltä.

Bla Bla Bla on jollottava välikappale, jota ilman olisi selvitty siitäkin huolimatta, että hetkittäin kuulostetaan Sex Pistolsilta. Baby Said -kappalessa basso jytisee retrosti ja mieleen tulevat niin 1970-luku kuin kasarikin. Hieman kuulostaa kuin olisi tehty James Bond -tunnaria Duran Duranin kanssa, mutta ei haittaa. Kun menneitä pöyhii ja tekee sen hyvin, olkoon menneeksi.

Yksi levyn parhaita kappaleita on Gasoline, jossa basso jytisee niin tehokkaasti, että raita on kuin tehty bilettämiseen. Kappaleen lyriikassa on albumin ajankohtaisin sanoma:

”How are you sleeping at night?
How do you close both your eyes?
Living with all of those lives
On your hands?

Standing alone on that hill
Using your fuel to kill
We won’t take it standing still
Watch us dance”

* *

Feel-kappale on kuuntelevan yleisön mielestä ollut levyn heikoin, ja totta, kappaleesta tulee tunne, että Bla Bla Bla esitetään uudestaan. Feel on tehokas bilebiisi, mutta jälleen kerran pilkistää ylituottamisen maku. Don’t Wanna Sleep puolestaan jyrää eteenpäin kuin juna ja Kool Kids tarjoilee punk-huumoria ja sylkevää brittienglantia. Ehkä tämäkin outous tähän levyyn tarvittiin.

If Not for You on puolestaan hämmentävä lällyballadi. Keski-ikäinen miettii, että ovatko Boyzone ja Bon Jovi saaneet jälkeläisiä keskenään, ja miksi kukaan ei tule hakemaan illan viimeisiin hitaisiin. Livekeikoilla yleisön kännykät tulevat heilumaan pimeässä kuin kynttilät, niisk.

Read Your Diary on tuttua nostalgista jytkettä. Samoin Mark Chapman sisältää komean vanhakantaista kitarointia, hieman sanomaa ja rutkasti kiihkeyttä. Mark Chapman, kuten seuraavat La Fine ja Il Dono Della Vita, lauletaan italiaksi. Vaikka niissä on laulukielen ansiosta oma tenhonsa, pakko sanoa, että italiankielisten kappaleiden vähyys on albumilla kelpo ratkaisu. Ne ovat hyviä muistutuksia siitä, mistä tullaan, mutta eivät karkota kansainvälistä kuulijakuntaa.

Mammamia on kuuntelijamääriltään levyn suosituin biisi ja samalla ankaran laskelmoitu. Jälleen kerran Damiano David osoittaa, että voi laulaa vaikka puhelinluetteloa ja homma toimii.

Levyn toiseksi viimeinen biisi Supermodel on sekin kuin eri levyltä. Se on heitetty levyn loppuun ”lahjaksi” niin kuin Mammamia, koska on ollut singlenä niin suosittu. Myös sen lyriikat on miljoonaan kertaan kuultu, mutta kuten sanottua, ei tätä syvälliseksi levyksi ole tarkoitettukaan.

Sama koskee levyn päättävää The Loneliest -balladia, joka on sievä pop-biisi ja aivan erinomaisen taktikoitu. Måneskin-taikarouhe antaa sille jonkinlaisen oikeutuksen ja tietty se, että fanit tykkäävät.

* *

Siihen nähden, että Måneskinilla tuntuu olevan vielä tehtävää oman tyylinsä löytämisessä ja cover-bändin maineen karistamisessa, se on tajuttoman dynaaminen, karismaattinen ja lahjakas kokoonpano. Toivottavasti se pysyy kasassa kovassa viihdemaailman rytyytyksessä.

Ja siitä huolimatta, että moitin melkein joka ikisen kappaleen, salaa tykkään tästä levystä hirveästi.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua