Levyarvostelu: Upeasti taidokkaita lyriikoitaan tulkitseva joku iiris voisi kuoria muutaman ironiakerroksen pois musiikistaan. Artistin esikoisalbumi on hallittu ja tyylikäs.
Ensimmäisenä tekee vaikutuksen lauluääni, joka on kuin jostain aivan toisesta soul-todellisuudesta. Laulaja ja lauluntekijä joku iiris, joka kirjoittaa artistinimensä juuri näin, pienillä alkukirjaimilla, puristaa debyytilleen hillityn ja hallitun tyylikkäästi paljon asiaa suhteellisen yksinkertaisista aineksista.
Välillä levyä vaivaa, että kaiken päälle on kasattu niin monta tasoa hipsteri-ironiaa. Sen vuoksi sinänsä timanttiseen materiaaliin tulee välillä hiukan tukkoinen larppaamisen maku samaan tapaan kuin vaikkapa Maustetyttöjen kohdalla. Mahdollisesti kyse on defenssistä tai sitten jostakin muusta, mutta monessa kohtaa levyä toivoisi hiukan välittömämpää, suodattamattomampaa ilmaisua.
Jos joku iiris kuorisi jatkossa ironian kerroksia roimalla kädellä musiikistaan, niin uskon, että materiaalista tulisi ajattomampaa ja kestävämpää. Konseptina se toki on Maustetytöilläkin osoittautunut ainakin yhden levyn verran toimivaksi, mutta ei kai sitä loputtomiin voi uskottavasti jatkaa. Ironia toimii välillä tehokeinona, mutta harvemmin kaiken kattavana kuorena.
En silti tarkoita, etteikö levy olisi todella hyvä. Kyllä se on. Ja kappaleista esimerkiksi Runkkarit, Paha mieli ja Lääkkeet ovat aivan poikkeuksellisen hyviä. Sanoituksissa ja tunnelmassa on paljon ahdistusta ja aihevalikoimassa ovat epäonnistumiset, päihteet sekä horjuva mielenterveys. Asiat sanotaan melkoisen suoraan. Ja levy alkaa nenän kaivamisella.
Tämä jos jokin on kansanmusiikkia, vaikkakaan ei ehkä erityisen populaaria. Paradoksi siinäkin.
Analyysi – vahvasti feminismin sävyttämä sellainen – on lyriikoissa usein viiltävää ja suorasuuntauksella kohteeseensa tähtäävää:
”Etsin naista, etsin naista / etsin äitiä, huoraa ja edustusvaimoa / jonka rinnoille voin iltaisin painaa pään / ja pyytää ja pyytää / kerro mulle että mulla on / iso muna”
VIDEO: joku iiriksen musiikkivideo Yhet vielä.
Vaikka joku iiris on joensuulaislähtöinen ja levyltä löytyy Joensuu-niminen kappale, ei tämä ole mitenkään leimallisesti joensuulaista musiikkia. Toki otetaan Kerubin vessassa kaljaa ja Imodiumia, mutta kappale kertoo enemmän ryyppäämisestä ja juhlimisesta kuin kaupungista. Pienen ja henkilökohtaisen kautta joku iiris laajentaa kappaleensa yleismaailmallisiksi analyyseiksi ihmisyydestä, kuten kappaleessa Paha mieli: ”Mut hei kumpi oli eka / ongelma vai paska”.
Levyllä ei muuta kuulla kuin upeaa ääntä ja akustista kitaraa. Se riittää erittäin hyvin, kun kokonaisuus on harkitun tiivis ja ehjä.
Pasi Huttunen
