Kainkäärmeenpoika – Suomen ensimmäisen avoimesti queer-laulajan pitkäsoitto on vihdoin prässätty vinyylilevylle

Kainkäärmeenpoika oli Suomen ensimmäiseksi queer-artistiksi tituleerattu hahmo, jonka ideoivat Jaana Rinne ja Ralf Örn 1980-luvun alun punk- ja undergroundpiireissä pyörineen laulutaidottoman Kaiden persoonan ympärille. Luomuksesta voidaan puhua perustellusti kokonaistaideteoksena. Tuottaja ja ”malcolmmclaren” Örn ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä: hänet muistetaan muun muassa Maukka Perusjätkän taustapiruna.

Vasta nyt 350 kappaleen painoksena julkaistun Kainkäärmeenpoika-lp:n (Svart, 2022) äänityksistä ensimmäiset ovat jo vuodelta 1982, ja viimeiset niistä on tehty 1984, jolloin levy oli määrä julkaista. Tuolloin se oli lopulta provosoivassa arroganssissaan aivan liikaa ja hyllytettiin tyystin. Levyn kuullutta ja noiden aikojen valtakulttuurisesta ilmapiiristä vähänkään tietävää tämä ei varsinaisesti yllätä. Vuonna 1984 oli vielä – varsinkin Suomessa – mahdollista saada kulmakarvoja kohoamaan populaarimusiikin keinoin. Vaikka Kaide oli oman aikakautensa Helsingin underground-piireissä ”kaikkien” tuntema, ei Kainkäärmeenpoikaa kuitenkaan juuri nähty esiintymislavoillakaan. Hän ”katosi” muutaman vuoden kuluttua, muutti Tukholmaan, ja asuu siellä tiettävästi edelleen.

Pitkäsoitto julkaistiin digitaalisessa muodossa vuonna 2013 nimellä Kain Käärmeenpoika & Kvartsikoirat. Nyt markkinoille saadun vinyylin mukana tulee liitevihkonen. Siihen on painettu kappaleiden sanoitukset ja Janne Siirosen laatima kirjoitus, jossa Kainkäärmeenpoika kertoo itse tarinansa sekä projektin ja musiikin taustat. Näin ainakin levy-yhtiön mukaan. Lukijalle jää kuitenkin paikoin hieman epäselväksi, mitkä osat tarinasta ovat Kaiden kertomaa. Suoria lainauksia kirjoituksessa on myös Jaana Rinteeltä, Ralf Örniltä ja nimeämätömäksi jätetyltä Kaiden vanhalta ystävältä.

Sanoituksia levylle ovat tehneet Kainkäärmeenpoika itse ja Jaana Rinne, sävellyksiä ensin mainittu, Richard Hamilton sekä Mike Huldén. Levyllä julkaistu materiaali on muista studioäänityksistä – kuten Esa Saarisen lp-levylle Filosofia kaavailluista – käyttämättä jäänyttä tai kierrätettyä materiaalia. Niiden pohjien päälle on sitten rakennettu Kainkäärmeenpoika.

* *

Kainkäärmeenpojan tapainen kokonaistaideteoksellinen konsepti kutsuu jo lähtökohtaisesti pohtimaan, kuinka suuri osa siitä on ”rakennettua”. Kainkäärmeenpoika on kehystetty ”aidoksi asiaksi” (mitä on tyypillisesti pidetty falskiuden vastakohtana ja sen myötä arvossa rock-musiikin piirissä), jota ei laimennettu valtavirtayleisölle maistuvaksi. Se oli uutta ja uskaliasta, jotain mitä ainakaan Suomessa ei ollut koskaan nähty.

Englannin kielen sanan camp on arvioitu juontuvan ranskasta, jossa verbi ”se camper” viittaa poseeraukseen, mikä kyllä Kainkäärmeenpoijan kuvailuun istuu. Artisti oli campisti yliampuva ja samalla anteeksipyytelemättömästi suoraan kasvoille iskevä – sekä tietysti avoimen homoseksuaalinen. Ralf Örn oli aiemmin ”rakentanut” Maukka Perusjätkän hahmon. Kun huomioi tämän ja Kainkäärmeenpojan imagon, kuinka kaukaa haettua olisi, että moottorisahaa esiintyessään pärisyttelevän rasvaduunarin jälkeen olisi kehitetty sen kutakuinkin täydellinen vastakohta?

Jos lainaa Kainkäärmeenpojalta itseltään ripauksenkin hänen kyynisyyttään, voi hahmon helposti lukea projektia tehneiden pyrkimykseksi vain ja ainoastaan rakennettuun erikoisuudentavoittelulliseen, kaikelle röyhkeästi keskisormea näyttävään hätkähdyttävyyteen. On kuitenkin annettu ymmärtää, että Kaide olisi ollut hyvin lähellä Kainkäärmeenpoikaa. Janne Siirosen haastattelussa Kaide kuitenkin kertoo, ettei hän ”ole ollenkaan julkisuudenkipeä ihminen”. Tämä ei välttämättä ole ensimmäinen mielleyhtymä Kainkäärmeenpojan hahmosta, mutta toisaalta: hänhän ei juuri keikkaillut.

Kainkäärmeenpojan asiasanaksi istuu vaivatta lattea käsite postmoderni. Jos yrittää ajatella levyä ”vain” musiikillisessa mielessä, voi viitekehystä hakea kappaleesta riippuen jostain omintakeisen taidepopin, funkahtavan elektronisen musiikin, futupopin ja elektropunkin yhtymäkohdasta. Siellä levy ei kuitenkaan lopulta asetu kovinkaan korkealle pallille, ellei arvoksi lueta ilmaisun kohtalaista erikoisuutta suomalaisella kentällä. Oman aikansa hätkähdyttävyyteen pyrkivänä alakulttuuri-ilmiönä Kainkäärmeenpojan ymmärtää täysin. Musiikillisessa kehyksessään se ei lopulta kuitenkaan erityisen ennenkuulumatonta saati vallankumouksellista ollut. Oli nähty jo vaikka minkälaisia mustahuulia, futuristeja, syntetisaattoripoppareita, uusromantikkoja sun muita. Silti ajatus siitä, että Kainkäärmeenpojan olisi saatu myytyä niin sanotulle valtavirtayleisölle edes vuonna 1984, jolloin Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Popedan rinnalle ilmaantui kansaa hämmästyttämään sentään esikoislevynsä julkaissut Dingo… – Ei. Levy-yhtiössä tämä osattiin kyllä laskea.

* *

Jo taiteilijanimi Kainkäärmeenpoika pitää sisällään ainakin kolme raamattuviittausta toisiinsa kytkeytyvine ja vapaasti keskenään risteilevine mielleyhtymineen, mitä on pakko arvostaa jo itsessään. Lyötäköön lisää vettä myllyyn: tämän kriitikon mielestä levy ansaitsee vähintään puoli tähteä jo pelkällä avausraitansa nimellä Eros – jumalan kaltainen (poikaystäväni Jamaikan). Kappale päräytellään käyntiin varoittamatta rumpukoneintrolla ja on jämäkän karuna, koleana soivaa syntetisaattoripoppia, jossa toistoa ei ole kartettu. Lähemmäs 4,5-minuuttinen raita onkin yksi levyn pisimmistä mutta silti sen vahvinta antia. Kainkäärmeenpojan (ainoat levylle yksin) kynäilemät sanat kohtalokkaasti lausuvalla laululla esitettynä tekevät heti selväksi, ettei projektissa ole varsinaisesti ujosteltu:

”Erektio ikuinen
– Eros jumalan kaltainen
Poikaystäväni Jamaikan
mestari rakastelun, rakkauden”

Kuolkaa Vanhan kuppilassa funkkaa futuristisen elektronisesti hieman hitaammalla tempolla. Kauan. Siltä ainakin tuntuu. Kappaleeseen kynäilty teksti on solistin ja Jaana Rinteen yhteistyön hedelmiä ja irvailee pääkaupunkimme tuolloisille rokkipiireille.

Kainkäärmeenpojan sävellykseksi merkitty Varasartisti erottuu levyn raitojen joukossa montaa muuta popimpana, ja se onkin soitettu akustisilla instrumenteilla. Kielisoittimiin on saatu Pekka Pohjola, jonka akustinen kitara on simppeli, mutta tuntuu silti kappaleen terävimmältä koukulta. Toistosta ei ole luovuttu koneiden mukana, ja kappale tuntuukin pitkältä reilut kolmeminuuttisenakin. Jaana Rinteen sanoitus kertoo Siirosen kirjoituksen mukaan tällä(kin) kertaa itse Kainkäärmeenpojasta, joka on ollut sellaisessakin maineessa, että hänen lähellään on saattanut kadottaa yhtä lailla niin sydämensä kuin lompakkonsakin.

Viittaukset saman suvun piiriin jatkuvat Jaana Rinteen sanoittamassa kappaleessa Sotilassängyssä. Kaiden isä hankki Siirosen haastattelun mukaan leipänsä armeijauralla. Kappaleessa palataan koneelliseen ilmaisuun. Niin sanottua n-sanaa käytetään. Ei sitä noihin aikoihin varsinaisesti muutenkaan kartettu. N-sana ei ollut tuolloin kovin hätkähdyttävä etenkään Kainkäärmeenpojan standardeilla – toisin kuin tämän sangen avoimet viittaukset homoseksuaalisuuteen. Niin viimeksi mainitut kuin ainakin nykynäkökulmasta helposti rasistisiksi luettavat säkeetkin ovat läsnä myös siivulla Kävelyn matelijakuningas. Sen nimessä voisi olla vielä katko-etuliite, jolloin otsikko kävisi kuvaamaan ainakin kappaleessa kuultavaa komppia osuvammin kuin ”matelija”, vaikka onhan tuossa toisaalta nyt melko mehevä ristiriitaisuus.

Levyn b-puolen avaava kappale 6-vuotias itsemurhakandidaatti pyrkii jälleen hätkähdyttämään: ”itsemurha ei oo turhaa / kuusivuotiaana”. Toisaalta jos kuuntelijalle ei vielä aiemmin ole valjennut, viimeistään lopussa toisteltava ”ei ei koskaan koulua / ei ei koskaan kaurapuuroa” alleviivaa, että kieli ei liene sanoittajakaksikko Kainkäärmeenpojan ja Rinteen poskesta kauas pudonnut. Ei ole myöskään mahdottoman syvältä ruopattu tulkinta, että tässä(kin) aavistuksen pistetään piikkiä aikakauden niin sanottua mustahuuli-alakulttuuria päin.

Kappale Naisnäkökulma funkkaa kolean elektronisesti ja syntetisaattorien ujelluksen varassa, mutta ei ole lopulta sävellyksenä kovinkaan kummoinen. Kainkäärmeenpojan ja Rinteen sanoituksen voi levyn hätkähdyttävyyteen pyrkivässä ja ironiassa uitetussa kehyksessä tulkita sivaltavan yhtä hyvin patriarkaatin kuin feminisminkin suuntaan. Solisti tuntuu yrittävän sylkeä sanoja provokatiivisesti mutta kuitenkin liian pidättelevästi onnistuakseen siinä täysin. Tekstissä pudotellaan naisen stereotyyppinen asema tai rooli kerrallaan säkeistö toisensa jälkeen varsin suorasanaiseen sävyyn. Tarjottakoon esimerkki sen kevyemmästä päästä:

”Valtataistelua kyynelillä
halpahintaista sievistelyä
päiväunet kultasarjan
loputonta teeskentelyä”

Viimeisessä kertosäkeessä toistellaan: ”Siitäs saitte siskot vallankumouksen / naiset pyhälehmäaatteiden”.

Seuraava siivu, Poika ei voi sille mitään, on toinen Kainkäärmeenpojan nimiin merkitty sävellys ja perinteisillä rokkibändisoittimilla esitetty. Se tarjoaa (itse-)ironisiakin yhteyksiä The Girl Can’t Help It -elokuvaan (ohj. Frank Tashlin, 1956). Sellaisia voi löytää ainakin paitsi kappaleen nimestä, myös pääosanesittäjä Jayne Mansfieldin heikkolahjaisen laulajan hahmon – ja näyttelijän itsensä imagon – kytkeytymisestä Kainkäärmeenpojan campiin. (Huomattakoon myös, että Bonnie Raitt oli ehtinyt levyttää elokuvan tunnussävelmästä versionsa The Boy Can’t Help It vuonna 1979.)

Kappale istuu sähkökitaroineen levyn raidoista ehkä lähimmäksi ”tavallista” populaarimusiikkia. Silti hätäännyin sen loppupuolella hetkeksi: epäilin, että levysoittimessani on jotain vialla. Ei ollut. Pörinä kuuluu kappaleeseen. Laimeaa sävellystä eivät onnistu pelastamaan edes sillä soittavat rumpali Keimo Hirvonen, basisti Pekka Pohjola ja Jukka Orma, jonka panos kirskuvan kitaran varressa on kuitenkin esityksen musiikillisesti näkemyksellisintä ja omaperäisintä antia – mutta missäpä se ei olisi.

Valitettavasti kappaleiden kiinnostavuus ei kasva levyn loppua kohti. Mustaa valkoisella on pitkäsoiton ironisena näyttäytyvä pehmeä hituri. Raita pakottaa jälleen pohtimaan, kuinka paljon Kainkäärmeenpojan campistä kulloinkin on rakennettua ja minkä verran vain studion luppoaikoina hupsuteltaessa ääniteltyä silkkaa ”rehellistä” huonoutta, jota on sitten kokeilumielessä tarjottu levy-yhtiölle.

Levyn päättävä nimikappale Kainkäärmeenpoika alkaa solistin aggressiivisesti huutaen tulkitsemilla lyriikoilla. Siivu on rytmikäs ja ylipitkä elektroninen taidepumputtelu, joka kulkee Briard-yhtyeen kappaleesta Teenage Blues kierrätetyn ”Sidi” Vainion rumpuraidan ja Richard Hamiltonin syntetisaattorikoukun varassa.

* *

Kainkäärmeenpojan yritys rakentaa avoimen ja anteeksipyytelemättömän homoseksuaalisen artistin uraa 1980-luvun alkupuoliskon Suomessa on itsestään selvä arvo sinänsä – olihan se toki uskaliasta, jos asiaa katsotaan edes piirun suppeiden alakulttuuripiirien ulkopuolelta. Seksuaalivähemmistöjen asioita pidettiin paljon mieluummin vakan alla kuin syljettiin suorasukaisesti hädin tuskin korpitorpasta kaupunkiin kotiutuneen kuuntelijan kasvoille. Tähän oli varsin painavia syitä. Tai kuten Siironen kirjoittaa: ”Tässä ilmapiirissä queer-levy millä tahansa kulmalla oli kapinaa, mutta Käärmeenpojan avoin lihallisuus ja anteeksipyytelemätön hinttiys olisi varmaan aiheuttanut totaalioikosulun yhtenäiskulttuurin tasaisen harmaaseen taajuusalueeseen” (kursivointi on Siirosen).

Jaana Rinteen myöhemmin Clifters-yhtyeelle kynäilemissä, hienovaraisempaan ilmaisuun muotoilluissa sanoituksissa saatiin nähdä kiistatta kirkkaampia onnistumisia kuin Kainkäärmeenpojalla. Jälkimmäisen projektin lyriikkojen suurin merkitys on nimenomaan siinä, että niissä nähdään tuon ajan Suomessa poikkeuksellisen suorasuokaista homoseksuaalista kuvastoa. Eivätkä vastaavat nykyäänkään yleisiä ole.

Kainkäärmeenpojan kappaleiden – ainakin väitetysti – osittain suoraan Kaiden persoonasta ja elämästä kumpuavista teksteistä luonnehdinta ”hienovarainen” ei voisi juuri kauempana olla. Levyn sanoittajat ovat luottaneet ilmaisussaan kohtalaisen kapeaan kirjoon tyylikeinoja. Kylmän toteavana tiputeltavissa, nihilistisiä kuvakollaaseja muodostavissa säkeissä halveksitaan lähes kaikkea – melko usein mukaan lukien predikaatteja – paitsi niissä itsessään juuri päällimmäisenä paistavaa pyrkimystä aikakaudellaan ennen näkemättömän kasvoillelyövään hätkähdyttävyyteen.

Kaikki voidaan tietenkin jälleen kuitata ironiaksi. Ironian kaapuun kätkeytyminen ei kuitenkaan aina anna suojaa. Sanoittajilla on äärimmäiseen hätkähdyttävyyteen pyrkiessä unohtunut samalla opettavainen kertomus Pekasta ja sudesta. Kun huutaa riittävän monta kertaa ”huorapoika”, se menettää tehonsa – varsinkin jos sisältö on rakennettu lähes tyystin sen varaan. Rinne tämän on siis toki myöhemmin todistettavasti sisäistänyt. Kainkäärmeenpojan ura sanoittajana ei tietääkseni jatkunut.

Jokseenkin hajanaisen Kainkäärmeenpojan levyn musiikillinen arvo jää lopulta varsin vaatimattomaksi, eivätkä liian pitkät ja harmillisen usein myös niin sisällössään kuin toteutuksessaankin köyhät, valjut tai vähintäänkin karut kappaleet – saati solistin parhaimmillaankin haparoiva puhelaulu – jaksa kannatella kuuntelijan mielenkiintoa kovinkaan pitkään. Levyn ei valitettavasti voi todeta ainakaan paranevan kuuntelukertojen myötä. Liekö kavahdetun avoimet homoseksuaalisuus-kuvaukset lopulta olleet ainut syy levyn hyllyttämiselle vuosikymmeniksi. Perusteltu pelko on, että vuoden 2022 vinyylijulkaisu saattaa kokea monessa sen liian suurin odotuksin hankkineessa kotitaloudessa saman kohtalon.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua