Levyarvostelu: Trumpetisti Jukka Eskolan Soul Trion uusi albumi Steamy! viittaa kanttaan myöten 1960-luvulle, mutta vaikutelma on silti jännittävällä tavalla tuore.

Jukka Eskola Soul Trio: Steamy! (Timmion Records, 11.10.2019).

Kuuntelin aikoinaan hyvin pintapuolisesti Jukka Eskola Soul Trion debyyttialbumia (2017), enkä jostain syystä innostunut. Voi olla, että juutuin silloin musiikin retropiirteisiin, enkä päässyt ensivaikutelman yli.

Steamy!-levyä kuunnellessa kelkkani on kääntynyt täysin. Harva levy on viime aikoina tuottanut minulle yhtä paljon iloa ja hyvää mieltä kuin tämä. Eskola retroilee edelleen, mutta toteutustapa on tuore ja minun korvissani ajoittain jopa täydellisyyttä hipova.

Avauskappale Tiny B lähtee käyntiin Herb Alpert -tyyppisissä, ”kevyesti keskellä päivää” -tunnelmissa, mutta jämäkästi. Urkuri Mikko Helevä ja rumpali Teppo Mäkynen komppaavat lattarihengessä maukkaasti ja studiossa instrumenttien välille on löydetty nautinnollinen balanssi – miksaajana toimi Helevä.

Urkutrion klassinen kokoonpano on urut, kitara ja rummut, mutta Eskolan tapauksessa johtajan paikalla on trumpetti, eivätkä urut juurikaan ”höyryä” aivan etulinjassa. Näin syntyy omaleimainen soundi, vaikka musiikin rakennuspalikat kuulostavat usein hyvin tutuilta.

Wikipedian mukaan Jukka Eskola on jossain vaiheessa nimennyt vaikuttajikseen Clifford Brownin, Kenny Dorhamin ja Freddie Hubbardin. Soul Trioa kuunnellessa katse kääntyy erityisesti Dorhamiin (1924–1972), jonka jazzstandardeiksi nousseiden sävellysten Blue Bossa ja Una Mas voi katsoa kuuluvan Eskolan musiikin taustamateriaaliin.

Eskola on soittanut bossanovaa Orquesta Bossa -kokoonpanonsa kanssa ja näitä rytmejä viljellään myös Steamylla. Soul Trion ote brasilialaisiin rytmeihin on kuitenkin erilainen kuin hienostuneen akustisen Orquesta Bossan: ärhäkämpi, suoraviivaisempi ja 1960-lukulaisessa mielessä popmaisempi.

Levyn kovin jazzsamba-veto Old Stones on rumpali Teppo Mäkysen näytös. Ensin hän noukkii koukkuisen teeman iskut absoluuttisella helppoudella samalla hieman sooloillen ja kirittää sitten bändin sellaiseen svengiin, että meikäläisen kaltainen takavuosien amatöörirumpali voi vain haukkoa henkeään. Veikkaan, ettei Mäkysen soittaessaan tarvinnut edes riisua pikkutakkiaan, koska niin itsestään selvän vaivattomasti kaikki tapahtuu!

Selkeyden ja helppouden perikuvalta kuulostaa myös johtaja Eskola. Viittasin alussa Herb Alpertiin, joka soinnillisesti saattaakin tulla mieleen. Eskola, päinvastoin kuin monet aikalaisensa jazzissa, ei juuri suhistele, pöristele tai taivuttele, vaan hänen nuottinsa tapaavat olla heti syttyessään valmiita. Kirkkaita ja loogisia ovat myös hänen soolonsa.

Miten hänen soundiaan kuvailisi? Mikään takavuosien värjyvä sankaritrumpetisti – kuten Suomessa aikanaan esimerkiksi Ossi Runne – hän ei ole, vaan enemmänkin kuin kontrollifriikiksi ryhtynyt Miles Davis. Soundi on pehmeä, mutta samalla erittäin skarppi. Eskolan trumpetin ohella soittama flyygelitorvi tuo sekin sointiin lempeyttä.

No, äskeiset vertailuni saattavat olla hölmöjä, mutta olennaista on, että Eskolan soittoa on hyvässä mielessä helppo kuunnella. Hän ei ole trumpetin ”suuri ekspressionisti”, mutta osoittaa, että myös ”funktionalistisen” puhtaissa linjoissa on vahvaa ilmaisuvoimaa.

Biiseistä on vielä mainittava nimikappale Steamy. Kevyesti funky ja absurdin elegantti veto liikkuu kiehtovissa retrotunnelmissa, kunnes syntynyt mielikuva yhtäkkiä ikään kuin haalistuu ja katoaa kaikujen ja efektien kosmokseen, musiikin suureen ajattomuuteen. Oiva lopetus hienolle levylle!

Erik Ahonen