Joni Ekman sekoittelee pakettiinsa monenlaista, pohjalla soi silti rock – arviossa EkMania!

Kuvat: Soit se silti

Klassisesta rockista mukavan pehmeästi ja melodisen tarttuvasti ammentava EkMania! (Soit se silti, 2022) on somerolaislähtöisen Joni Ekmanin kuudes sooloalbumi. Monenmoisissa kokoonpanoissa soittaneelta tamperelaistuneelta kitarasankarilta on kuultu omissa kokoonpanoissa monen muun tyylin muassa nössöpunkkia, boogierockia, avaruusvaellusta ja jopa AOR:ää. Kaikista on vuosien saatossa ammennettu omaan ilmeeseen sävyjä, jotka soivat tälläkin tunnin ja 14 kappaleen tuhdilla kokonaisuudella. Monitaitoinen Ekman vastaa levyllä kaikesta muusta, paitsi kahdella kappaleella kuullaan pianossa Antti Takaloa.

Jos Joni Ekman & Koira luotti juurevaan kitarasankarismiin ja tiukkaan keikkahurmioon, on EkMania! huomattavasti kepeämpi ja pohdiskelevampi tapaus. Se on hyvä asia, vaikka monipuolisessa kokonaisuudessa on sekä hyviä että hiukan ohilipuvampia hetkiä.

Nimestään huolimatta enemmän tunnelmaan ja olemassaolon pohdiskeluun kuin otsikoksi nostettuun artistiin keskittyvä Kojo aloittaa jostain näiden keskivaiheilta. Monisäikeinen tunnelmointi on samaan aikaan viehättävää kepeää rocksäröistä maalailua, joka saavuttaa raukean alun jälkeen energisen askeleen, mutta myös melko täyteen ahdettu ja poukkoileva saaga vuoren harjalle kiipeävine loppukiihdyttelyineen.

Selkeästi helpommin rakennettu rennon haikea Näenkö näkyjä nyt? tummasyisine mutta kepeine maisemineen onnistuu nostamaan hymyn huulille sulavalla svengillään. Ekman hallitsee halutessaan pienesti kauniin popkappaleen kaavan. Yli kuuden minuutin ulottuva nimibiisi EkMania! on askeleittain rakentuva ja junnaavasti sykkivä instrumentaali, jossa pianovetoinen ja elektroninen tunnelmanrakennus onnistuu hyvin, mutta kappale tuntuu siltikin jäävän hiukan taustatapetiksi ja kauniina ekstrana soivaksi välipalaksi. Se soi hiukan irrallaan laulettujen biisien muodostamasta kaavasta ja sykkii elektropulssillaan muutenkin hiukan eri maailmoissa.

Lähes seitsenminuuttinen, kiireettömän hymyävänä kasvava slovari Eteisen valo on akustisen kitaran johtaminen kirkkaine heleyksineen yksi levyn hienoimmista kokonaisuuksista. ”Sydän sanoo joo, järki sanoo ei”, niin kuin se monesti elämässä menee ja ”valo eteisessä luo lähtemisen tunnelmaa”. Kertoja ei halua mennä mutta haluaa rauhaa. Laukkaava loppukasvatus on ehkä hiukan turhankin pitkä, mikä ei EkManian kokonaisuudessa sinänsä yllätä. Testilaboratoriomainen itsensä toteuttaminen tiivistää välillä mainiosti, toisinaan harhaudutaan hiukan ytimestä.

Alusta asti tumman rockisti laukkaava Ei niin erilaisia on sitä tiivistetympää puolta sopivan munakkaine vingutteluineen ja koko ajan etenevine rakenteineen. Taas sinulle soitan kertoo soittavansa sinulle taas kitaralla, vaikka biisissä soikin kuulas piano. Pelkistetty pohdiskelu toimii pienillä elementeillään. Yksinkertainen on kauniimpaa, sinfonisemmat hetket tahtovat välillä karata raiteilta.

Urheiluruutu-tunnarimainen rock-instrumentaali Jos nyt sitten… toimii energisellä kitaralaukallaan nimibiisiä paremmin. Kapakkipianolla rocknrollaava Ota niin jaksat on suoraviivaisen helppona mutta munakkaana laid back -tunnelmointina maukas. Alle kahden minuutin harsoinen näppäily Sivullinen vitsejä omaa potentiaalia isompaankin katedraaliin hienosti annosteltuine elementteineen mutta loppuu ikään kuin kesken.

Täysi lesti on sitä vastoin nimensä mukaisesti pituudeltaankin täysi. Kahdeksan minuutin raukeasti vaaniskeleva ja rockisti tumma pohdiskelu malttaa rakentaa kaikessa rauhassa mutta toimivan tasapainoisesti. Sitä aiemmin kaivattua katedraalia rakennetaan nyt kivijalasta asti perusteellisesti, mutta välihuminoilla koristeltu eepos on komeasta loppumaalailustaan huolimatta siltikin hiukan harmaa. Keikalla varmasti komea nostatus.

Instrumentaali …vähän jotain jatkaa kirkkaan usvaisesti näppäillen välisoittojen sarjaa. Kaunis ja valoisan eteerinen tunnelma puolustaa paikkaansa kahden jyräävämmän rakennelman välisenä hengähdyspaikkana. Tukka lähtee on hyvin joniekmanmainen paremman pään jykevä roketti. Ytimekkyys ja jämeryys kohtaavat rullaavan hengityksen. Kertosäkeessäkin on hyvä uhmakasta koukkua. Vitut siitä, että tukka lähtee! Näillä mennään ilman turhaa nöyristelyä…

Raukean pohdiskelevasti näppäilevä Tupakka polttaa haikeilee mukavan kuulaalla ja pelkistetyllä kaiholla lyhyesti mutta tyylikkäästi. Tähänkö se kaikki päättyy? Siinäpä osuva kysymys päättämään hiukan sillisalaattimainen mutta silti tunnistettavan omaleimainen Joni Ekman -levy, joka sekä rokkaa, pohdiskelee, rakentaa katedraaleja että leijailee sykkien. Päätösraidalla yhdistellään näitä kaikkia: tummaa pohdiskelua, isosti maalaavaa rocksäröä sekä juurevaa pohjamultaa. Tumman sähköistä leijailuakin löytyy. ” Mitä sulta puuttuu, sitä tarvita ei”, todetaan sanoissakin.

Joni Ekman pyrkii tekemään tunnin eepokselleen vähän kaikkea ja onnistuu pääosin hyvin. Silti välillä voisi rakentaa enemmänkin, toisinaan taas karsia hiukan. Ja jotkut rakennukset eivät oikein soinnu toisten kaavaan. Enemmän EkManian kaupunkikuvassa silti on innostavaa kuin ylimääräistä tai harmaata möhkälettä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua