Kuvat: Tero Ahonen / Warner
LEVYT | Soulavaris on kypsä ja sävykäs albumi, jonka pohjasoundi on kuitenkin vain jiikarjalaista.
”Levy soi sitä samaa Mustista laseista asti kaikanutta perimää, johon vuosikymmenien patina on tuonut vain lisää varmuutta ja näkemystä.”
Vuonna 1981 levytysuransa aloittanut J. Karjalainen on julkaissut jo 24. studioalbuminsa. Tutusti amerikkalaista musiikkiperimää suomalaiseen kansanluonteeseen sekoitteleva Soulavaris (Warner, 2022) esittelee tuottajanpallilla viime vuosina vahvoja musiikillisia työnäytteitä antaneen nuoremman Karjalaisen, aikoinaan hittikappaleeseenkin päätyneen Väinön.
Julkaisu julkaisulta johdonmukaisesti omaa soundimaailmallista jatkumoaan hyödyntävä, mutta myös kameleonttimaisesti musiikillista nahkaansa luova Jii on poikansa kanssa luonut aika luontevan, mutta silti monipuolisen J. Karjalais -albumin.
Soulavariksen kymmenen kappaletta ovat ensimmäisen koronavuoden (2020) satoa ja niitä on nauhoiteltu poikkeuksellisen vaihtelevasti, eri lokaatioissa järjestetyissä sessioissa eri muusikoiden kanssa. Senkin vuoksi levyn sävyt vaihtelevat letkeän sielukkaasta jiikarjalaispopista svengaavan bluesin ja kepeän folkin kautta tummasyisempään elektroniseen tunnelmointiin. Yhtenäinen ilme tuntuu silti syntyvän helposti. Sukulaisuuksia Karjalaisen uran eri vaiheisiin ja kappaleisiin on helppo bongailla biisimateriaalin seasta.
Aurinko nousee ilman sua, jonka jatkonimi ”Cadizlaisen kitarantekijän kolkko kohtalo tai Juan Perfumon lesken laulu”, kertoo tematiikasta, jossa Karjalainen laulaa espanjalaisen kitaran rakentajan kohtalosta kitaran näkökulmasta. Haikean leppoisa mutta tarttuvasti rullaava kappale värittyy lämpimästi Pekka Gröhnin Wurlitzer-pianon ja Hammond-urkujen koristeluilla. Erinomainen avaus koko albumille ja mainio ensimmäinen sinkkuvalinta!
Letkeästi svengaava, Keimo Hirvosen lyömillä ja Mitja Tuuralan kontrabassolla vaaniskelevasti hiippaileva ja Karjalaisen huuliharpulla maustettu Yönä niin kuin tää pistelee nautinnolliswn kepeää bluesia öisesti pohdiskellen, mutta niskaa liikuttavasti. Unien näkijä yhdistää Abdissa Assefan congien luomusoundia maestron sekvensserin ja Väinö Karjalaisen syntetisaattorien luomaan elektroniseen tummaan sykkeeseen. Haikean öinen leijailu rauhoittaa edelliseen verrattuna vielä rahtusen ja onnistuu hypnoosillaan yhtä lailla hyvin.
Perinteisempään kitarapoppiin luottava Popsävel 66 sukeltaa Karjalaisen lapsuuden Helsinkiin kepeän irtonaisesti. Lännen-Jukkaa muisteleva Punainen keinutuoli keinuu öisellä rullaavuudella kuten Yönä niin kuin tää, mutta suoraviivaisemmin astellen. Assefan shaker, Anssi Nykäsen rummut ja Tom Nymanin basso svengaavat vaivattomasti ja Gröhnin Wurlitzer pilkahtelee joukkoon veikeän heleitä korupurskahduksia. J. Karjalaisen öinen svengi on kansallisaarre.
Levyn rauhallisin ja raukein kaunokainen on Skotlannin nummien kanervarinteille muistoissaan matkustava tuutulaulumainen Nuku hyvin, Angelique -näppäily, jonka sykkivä rumpukone ja surumielisen kauniit sävyt ovat kahden Karjalaisen ja Tuomo Prättälän yhteinen täysosuma. Oulu, Wisconsin -kappaleen uneliaa folk-americana täydentyy viimeistään Miikka Paatelaisen pedal steel-vinguttelulla. Kahden nappiosuman jälkeen Eddie Boyd -polaroid rentoutuu istuskelemaan pelkistetyn raukean svengin äärelle. Assefan marakassit ja Mouhamadou Cissokhon congat tuovat oman sykkeensä rytmipalettiin.
Albumin nimibiisi on sen jammailubiisi ja keitos bluespohjaisia elementtejä nuotiojameista modernin sähköisiin elementteihin. On niin Karjalaisen banjoa ja viulua, Assefan rytmisoittimia kuin Prättälän ja Väinö Karjalaisen Moog-syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Juurevuus yhdistyy toimivasti konemusiikkitamppaukseen, mutta yksittäisenä kappaleena Soulavaris saattaisi jäädä erikoisuudeksi – albumikontekstissa tai livesoittohurmoksena se toimii kyllä.
Päätösraita Tuulella ratsastajat hymyää auringossa näppäillen, Paatelaisen slidella ja pedal steelillä ja Prättälän syntetisaattoreilla ja Rhodes-sähköpianolla koristeltuna.
Soulavaris on helposti lähestyttävä ja tarttuva albumi. Alusta loppuun tasapainoinen, varmasti ja helposti soiva kokonaisuus yhdistelee erilaisia maisemia sekä teemallisesti että musiikillisesti, mutta on silti koko ajan selkeää jiikarjalaista. Eli sitä samaa Mustista laseista asti kaikanutta perimää, johon vuosikymmenien patina on tuonut vain lisää varmuutta ja näkemystä.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
Raastepöytä on katettu ja kattilat täynnä puuroa – arviossa Jari Raasteen debyyttialbumi Fresh!
LEVYT | Petri Alangon johtama soulyhtye Jari Raaste heruttaa juurevasti juuri sopivan karvaisella otteella sekä torvilla ja taustalauluilla marinoiden.
Kari Ikosen trion musiikillinen matka vieraisiin kulttuureihin – arviossa Wishamaliin albumi Al-Barh
LEVYT | Wishamalii sekoittaa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan etnosoundiin ripaukselliseen länsimusiikkia.
