Huomista ei ehkä tule, mutta Rancid onneksi tulee! Arviossa Tomorrow Never Comes

Kuvat: Hellcat Records

Edellisen yhtyeensä Operation Ivyn hajottua vuonna 1989 Kalifornian Berkeleystä kotoisin olevat laulajakitaristi Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman perustivat rumpali Brett Reedin kanssa ska-vaikutteisella punkrockillaan yhdeksi maailman parhaista punkbändeistä tiensä raivanneen Rancidin. Laulaja-kitaristi Lars Frederiksenin myötä yhtye kasvoi nelimiehiseksi heti vuoden 1991 debyyttilevyn jälkeen. Vuonna 1995 julkaistiin yhtyeen menestynein albumi …And Out Come The Wolves. Nykyinen kapulamies Branden Steineckert korvasi Reedin rummuissa vuonna 2003.

20 vuotta myöhemmin yhtye julkaisee kipakasti nakuttavan kymmenennen studioalbuminsa Tomorrow Never Comes (Hellcat, 2023). Ja mikä parasta, yhtye on mahdollista todistaa myös livemuodossa Hyvinkään Rockfestissä. Edellisestä kerrasta Suomen kamaralla onkin aikaa jo 27 vuotta. Mitä uutta Tomorrow Never Comes tuo Time Bombin, Ruby Sohon ja Fall Back Downin rinnalle?

Ainakaan ska ja letkeys eivät ole uuden levyn keskiössä. Vuoden 2023 Rancid on aika kipakka, jopa hardcore rouhean takakenon sijaan. Muutamaa astetta äkäisempää Rancidia edustava nimibiisi Tomorrow Never Comes aloittaa kuudentoista minuutista kahteen ja puoleen minuuttiin vaihtelevien iskusävelmien kattauksen, jossa hauista puristellaan enemmän päällekäyvemmän punkin välineillä kuin hekottelevan letkeästi. Melodiantajuaan yhtye ei toki ole vuosien saatossa kadottanut, eikä laulajien tuttu rouhea tavaramerkkisoundi ole hukkunut.

Silti, kun Mud, Blood & Gold jatkaa samalla tiukasti tikkaavalla rähinällä, alkaa miettiä muistetaanko hengittää riittävästi. Devil In Disguise nouseekin juuri siksi enemmän esille. Vaikka kaasupoljin on yhtä lailla pohjassa, on biisissä myös rauhallisempia hetkiä, virnuilevampaa imua ja yhtyeen omaa ihanan rupista mullikuoroa. Karheasti kaarteleva New American jatkaa samoin asein. Kitarakuvioissa on niskasta tarttuvaa napakkuutta ja rytmiryhmä löytää Rancidille ominaisia vaihtelevia sävyjä.

Bloody & Violent History jää hyvästä yrityksestä huolimatta hiukan perusralliksi, mutta lyhyt ja ytimekäs Don’t Make Me Do It on ansiosta nostettu levyn sinkkujulkaisujen joukkoon. Hauskan tyly turpiinveto! It’s a Road to Righteousness todistaa, että kyllä sitä skan rouheaa laukkaa edelleen löytyy Rancidin penaalista, vaikka sitä käytetäänkin aiempaa enemmän rattia puristaen. Live Forever kilpahuutaa herkullisen hätä pöksyissä, rouhean Drop Dead Innin kertosäkeessä on puolestaan hoilauspotentiaalia.

Prisoners Song ei ole tyly, vaan sitä aurinkoisemman riehakasta Rancidia hyvällä pyörteellä. Lauluvastuun jakaminen lisää tarttuvan biisin viehätystä entisestään. Magnificent Rogue jyskyttää nopeusmittari punaisella kuin nuori orhi, One Way Ticket ihastuttaa mukaansatempaavalla kerrollaan ja rouheudellaan. Biisin mureasta bassonokittelusta lisäpisteitä, samoin taktisesta tuumaustauosta ennen loppukiriä.

Hellbound Train jyskyttää raskaasti, mutta pohdiskelee samaan aikaan hyvällä tavalla laiskanpulskealla Rancid-laululla, joka ainakin itselle on yhtyeen tavaramerkkejä. Bassomehustelu jatkuu Minnie The Moocherin verisemmällä versiolla Eddie The Butcherilla, joka hyvästä kuorokerrostaan huolimatta jää perusralliksi. Riisutummat osiot laulun taustalla toimivat hyvin Rancidin rouhean ja reippaan paahdon seassa, mikä nostaa muun muassa Hear Us Outin säkeitä esille. Päätösraita When The Smoke Clears tarjoilee taas sitä Armstrongin rouheaa tavaramerkkikähinää, joka viimeistään tekee Rancidista Rancidin.

Seitsemän vuotta edellisen Rancid-albumi Trouble Makerin jälkeen ilmestyvä Tomorrow Never Comes todistaa, että punkin vimma, soiton vauhti tai melodiakynä eivät ole bändillä ruostuneet. Vaikka Rancid ei uutukaisellaan millään tasolla haasta aivan kirkkaimpia tähtihetkiään, on nelikko edelleen oma kipakka itsensä ja tiukassa soittokunnossa ainakin levyraidoilla. Toivottavasti myös livenä Hyvinkäällä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua