Levyarvostelu: Hexvesselin viides albumi Kindred houkuttelee syvemmälle lumottuun metsään, jossa soiva musiikki ei ole sammaloitunutta ja naavoittunutta, vaan ikuista.
Hexvessel: Kindred (Svart Records 17.4.2020).
Albumikokonaisuudet tunnistaa siitä, etteivät niiltä poimitut helmikappaleet välttämättä toimi soittolistoilla. Hexvesselin metsäfolk on mielentila, johon vaivutaan albumin tai keikan ajaksi, ja siksi se ei oikein istu elämyksiä näykkivälle suoratoistoaikakaudelle.
Hexvesselin viides pitkäsoitto Kindred tuntuu edellislevyjen tapaan perinteiseen albumiformaattiin sovitetulta kokonaisuudelta.
Levyn avausraita Billion Year Old Being ravistelee tomut hammondin ja sähkökitaran pauhulla, mutta sitä seuraavan Demianin jälkeen töpselit irrotetaan ja siirrytään riffirockista leirinuotiotunnelmiin. Sic Luceat Lux -instrumentaali päättää avauspuoliskon seesteisesti, ja Phaedra johdattelee syvempään ja mystisempään kääntöpuoleen, jonka Joy of Sacrifice sulkee utuisesti. Avauspuoliskon kohokohta on jousien värittämä Fire of The Mind, B-puolen huipentaa lumoavasti keinahteleva Magical & Damned. Niiden ympärillä hiillosta shamaanihymneillä.
Myös Hexvesselin satsaus kansitaiteeseen alleviivaa sitä, että kokonaisuus on tarkoitettu nautittavaksi vinyylinä. Suoratoistokuuntelija jää siitä paljolti osattomaksi.
Lontoosta lähtöisin oleva laulajakitaristi Mat McNerney päätyi norjalaisen black metalin kautta pohjoiseen luonnonmystiikkaan. Tamperelaisbändi on rankimmillaan 1960- ja 1970-luvuilta ammentavaa psykedeliarockia, mutta parhaimmillaan mystistä progefolkia.
Sielukas edellislevy All Tree (2019) julkaistiin Tampereen Tuomiokirkossa, mutta monella kameralla kuvattua Valoa-festivaalin avausiltaa ei ihme kyllä ole hyödynnetty videojulkaisuna. Tiiviimpi uutuuslevy johdattelee syvemmälle sumuiseen metsään.
Hexvessel on osoittanut kunnioitusta metsälle paitsi musiikillaan, myös Pentti Linkolan perustamalle Luonnonperintösäätiölle ohjatuilla myyntituloilla. Jos bändille hankittaisiin nimikkometsä, ikimetsä tunnettaisiin taikasienistään ja arjesta irrottavasta keijupölystään.
Hexvesselin pyhässä metsässä soiva musiikki ei ole sammaloitunutta ja naavoittunutta, vaan ikuista. Leirinuotiolle kutsuva noitarumpu ei innosta iloiseen tanssiin, vaan vaipumaan mielenrauhaan. Mat McNerneyn mietteliästä loitsulaulua sävyttävät jouset ja perinnesoittimet johdattelevat henkien maailmaan, jossa on muutakin kuin se mitä aisteilla voi tavoittaa. Suomalaiskorpeen kotiutuneen keltin tavoin hän kohtaa jotain sellaista, jota luonnosta vieraantunut härmäläinen ei näe.
Kindred ei ole mestariteos, joka saa suuret massat löytämään progehuuruilun, koska genren kuulijakunta on rajattu. Mutta uskossa jo oleville se on ylpeyden aihe: pohjoisessa tehdään musiikkia, jota ei voisi syntyä missään muualla.
Tommi Liljedahl