Hermoja raastavia pakkoriimejä ja onttoja tarinoita – Arttu Wiskarin viitosalbumilta puuttuu punainen lanka

Kuva: Warner Music

​

Arttu Wiskarin (s. 1984) jättisuosio on ollut tuulahdus kauan kadoksissa olleesta suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Jos luodaan jokin keskiarvo käyttäen muuttujina medianäkyvyyttä, striimaus- ja radiosuosiota sekä kiinnostusta eri sukupolvien ja väestöryhmien keskuudessa, ei tunnu kovin hätiköidyltä väittää, että ainakin hetken Arttu Wiskari oli tämän maan suurin popartisti.

Toisaalta juuri tätä Wiskari ja hänen Mökkitie-tiiminsä on kaikki nämä vuodet ajanut rämisevällä diesel-Hiacellaan takaa. On luotu sopivan banaali mutta itseironinen, paatoksellinen mutta maanläheinen suomalaisuuden ääneenlaulaja, joka on siviiliammatiltaan vieläpä rautakauppias. Hahmo on niin vastaansanomaton, että korkeintaan vain piikovimmat Berliiniin-pakenijat voivat kieltää suhtautumisensa häneen.

Me muut sen sijaan joudumme väkisinkin toteamaan, että kyllä vain, onhan suomalainen 2010-luvun normcore suunnilleen juuri näin absurdia kuin millaisena Wiskari sen esittää. Ehkä filosofi Frank Martela näki jotain jo ennalta nimittäessään Wiskaria ”aikamme suureksi eksistentialistiksi” jo vuonna 2013.

Instagramiin on ilmestynyt liuta kotimaista millennium-estetiikkaa syleileviä huumoritilejä ja underground-bänditkin jemmaavat keikkojensa taustavideoille niin Lauri Karhuvaaraa kuin V75-ravejakin.

Nostalgia on läpäissyt koko populaarikulttuurimme, ja lockdown-kevät vain kiihdytti turvamenneisyyteen haikailua. Kesällä kansakunta joutui olosuhteiden pakottamana lomailemaan kotimaassaan ja menemään paikkoihin, jotka se muistaa vain lapsuutensa telkkarimainoksista.

Kun Wiskari iski keskelle tilannetta tragikoomisella Leevi and the Leavings -pastissilla, jossa lapsiperhe suuntaa nimenomaan Visulahden vahakabinettiin, en muista, milloin viimeksi jokin popkappale on ollut näin täydellisesti ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”.

Tässäkö tää oli? oli hitti, jota me kaikki salaa kaipasimme. Se on aivan selkeästi vuoden merkittävin kotimainen popsingle, ja lauluna ehdoton klassikko jo syntyessään.

Kappaletta oli edeltänyt puolisentoista vuotta (!) aiemmin täysosuma Suomen muotoisen pilven alla. Kappale listasi suomalaisen kompuroinnin hetkiä niin hillittömällä osumatarkkuudella, että sen yhteydessä vakavamielisemmätkin pop-snobit höristivät korviaan: mitäs tykittelyä tämä on!

Koska popmusiikin kontekstissa vielä ainakin joillekin ihmisille myös albumikokonaisuuksilla on merkitystä, alkoivat odotukset tulevaisuudessa siintävää levyä kohtaan tietenkin kasvaa kuin lähiöperheenisän elintasovyötärö. Oliko Mökkitie Recordsin studiolla teossa mestariteos, joka paljastaa, miten suomalaisuus vuonna 2020 onkin kalliin kansainvälisyysbrändäyksen sijasta yhä silkkaa visulahtea ja tokmannia?

Eipä nyt sitten kuitenkaan. Suomen muotoisen pilven alla -albumilla yllättää korkeintaan se, miten yllätyksetön tekele se hittiensä ulkopuolella on.

Levyä kuunnellessa alkaa oikeastaan pohtia, miksi Wiskarin kaltaisille artisteille pitää edes tehdä pitkäsoittoja, kun puhtia laajojen kokonaisuuksien rakenteluun ei taida riittää. Suuri osa levystä kuulostaa laimeimmilta toisinnoilta jo olemassa olevista Wiskari-kappaleista.

Jo avausraita Kahvit kuolleiden kanssa on haukotuttavan geneeristä “vakavampaa” Wiskaria. Laulu muistisairaasta isovanhemmasta on käytännössä toisinto varhaisesta jättihitistä Tuntematon potilas, mutta ilman sitä valtavaa sotaveteraanipaatosta, joka teki siinä niin rakastettavan-vihattavan.

Nokkahuilu on puolestaan seksuaali-innuendoineen kuin Kahvimaito, joskaan ei lainkaan yhtä sikailevan överi, ja Seuraavana lankulla pyörittelee isien ja poikien ketjua kovin samalla lailla kuin Isäni kaltainen – sillä erotuksella, että tähän kappaleeseen on vielä raahattu vierailemaan kaikista maailman kokoperheenräppäreistä juuri Pikku G.

Hänen Pyhimyksen flow’ta varastava, ryppyotsainen riimittelynsä siitä, kuinka kuolleen isän neuvoja olisi pitänyt arvostaa enemmän silloin kun tämä eli, on niin romahduttavan kornia, että se lähes loukkaa. Täysin turha, kiusallinen fiitti.

Wiskarin musiikissa olennaisinta ovat olleet nimenomaan oudot, yllättävät tai muuten vain vetoavat tarinat. Niiden kertomisessa Wiskarin päätoiminen sanoittaja Janne Rintala on parhaimmillaan, sanotaan se nyt suoraan, nero. Vaikkei Wiskarin aiempia hittejä, kuten nyt vaikka Mökkitietä tai Sirpaa, voisi sietääkään, joutuu silti myötämään, että niiden härskissä paatoksellisuudessa kuitenkin toteutuu jonkinlainen draaman kaari.

Kappaleet venyttävät kliseeaiheensa niin soikeiksi, että törkeimmät lauseet jatkosodista kertovine ukkeineen jäävät pakostakin mieleen. Niin tehdään klassikoita.

Vuosien varrelta myös albumiraitojen puolelta on löytynyt tarinoita vaikkapa nuoruudessaan pornoleffoja tehneestä konttorirotasta (Pikkujättiläinen) tai absurdi, pikimusta rallatus Ikean koukkuun hirttäytyvästä perheenäidistä (Kattokoukku). Nämä ovat sellaisia biisejä, jotka ovat Wiskarin artistiminän ydintä ja joita kukaan muu suomalainen ei kehtaisi laulaa – ainakaan juuri tällä tavalla.

Suuri harmi onkin, että juuri tällaiset tarinat levyltä paljolti puuttuvat.

Teksteissä ei juurikaan ole oivalluksia tai nokkelia one-linereita, minkä lisäksi Rintalan pakkomielle runnoa kulmikkaita riimipalikoita laululyriikan pyöreisiin reikiin alkaa raastaa hermoja toden teolla:

”Meihin puree Reijo Taipaleen charmi / Ja kohta kruunataan Kuuselan Armi” – hohhoijaa! Jyrkkä ei tällaiselle!

Pienoinen piristys latteisiin tarinoihin on kuitenkin kappale Camilla. Leevien Poika nimeltä Päiviä temaattisesti kierrättävä kappale on lämminhenkinen, wiskarimaisen rempseä teksti transsukupuolisen koulukaverin tapaamisesta. Kappaleen ”onks välii pissaaks seisoen vai istualtaan” -säe ei ehkä ole hienovaraisin tulkinta aiheesta, mutta toisaalta se tekee asiansa sukupuolten moninaisuudesta niin yksiselitteisen selkeäksi, että puupäisin boomerkin ymmärtää yskän.

Harmi vain, että kappale räimitään muodottomaksi kolperoisella halonhakkuulattarilla, joka kuulostaa suunnilleen Kolmannelta naiselta mukiloimassa tanssiorkesteria.

Suomen muotoista pilveä vaivaa siis jonkinlainen turnausväsymys. Näin on siitäkin huolimatta, että levyä haudottiin kokonaiset neljä vuotta.

Levyllä kyllä tiedostetaan, millainen artisti Arttu Wiskari on, mutta se ei juurikaan vie tätä artistipersoonaa eteenpäin. Levyn otsikkokin tuntuu vain napatun yksittäisen singlen nimestä, eikä albumi tee läpileikkausta nykysuomalaisuuteen kuin korkeintaan juuri nimibiisissään.

Punainen lanka yksinkertaisesti puuttuu, ja albumi leviää varmistelevaksi tilpehööriksi kolmen ennakkoon julkaistun hitin ympärille. Niistä kolmas, Meidän biisi, on jo kolme vuotta vanha. Kankea vainelämää-reggeaton tuntuu tässä vaiheessa jo aikansa eläneeltä länkytykseltä.

Levyn kaksi muuta jättisinkkua ovat onneksi sen pelastus. Ne ovat yksiselitteisesti Arttu Wiskarin kaksi parasta kappaletta ja osoituksia siitä, miten ainutlaatuisen nerokas ”kansakunnan tulkki” hän voi parhaillaan olla. Hän nousee juhatapioiden ja tuurekilpeläisten sanitoidun turvaseksimusiikin yläpuolelle särmällään ja epäsovinnaisuudellaan; sillä, että hän on yhtä aikaa tarkoituksellinen juntti ja toisaalta nokkela oivaltaja.

Siksi turhauttaakin, kun kokonaisen albumin mitassa Mökkitien lippulaiva-artisti päätyy alisuorittamaan tällä lailla.

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua