Glasvegas luottaa paluullaan hiukan liikaa solisti James Allanin äänen taittumiseen

06.04.2021

LEVYT | Godspeed-paluulevyllään takaisin indierockin parrasvaloihin hamuava Glasvegas ei tiivistä isosta ja öisen kuulaasta kaavastaan todellisia timantteja.

”Katedraalin korkeuksiin kohoava, goottilaisen mahtipontinen ja öisen melankolinen indierock on edelleen Glasvegasin kuppi teetä.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Glasvegas: Godspeed

Skotlannin Glasgow’ssa perustettu indierockyhtye Glasvegas vuoli platinaa vuoden 2008 nimettömällä debyyttialbumillaan, mutta sen jälkeen menestysrintamalla on ollut hiljaisempaa. Euphoric Heartbreak (2011) päätti yhtyeen yhteistyön Sonyn kanssa, eikä myöskään BMG:n kanssa julkaistu Later… When the TV Turns to Static (2013) saavuttanut debyytin kaltaista menestystä, vaikka kriitikoiden palaute olikin positiivisvoittoista.

Nyt yhtye palaa julkaisukantaan neljännellä albumillaan Godspeed, joka ilmestyy yhtyeen oman yhtiön Go Wow’n kautta. Matkalla yhtye on karsiutunut trioksi, jossa James Allanin korkealta taittuva laulu kohtaa Rab Allanin kitarat ja Paul Donoghuen basson. Kymmenen vuotta mukana ollut ruotsalaisrumpali Jonna Löfgren jätti yhtyeen vuonna 2020, ja uutta rumpalia on ainakin Twitterin kautta haettu. Solisti James Allanin tuottamalla Godspeedillä paistaa vahva syntetisaattoripainotus.

Katedraalin korkeuksiin kohoava, goottilaisen mahtipontinen ja öisen melankolinen indierock on edelleen Glasvegasin kuppi teetä. James Allanin isosta kaaresta taittuva, ärsyttävyyteen asti katkeileva ja kieltämättä kokonaispakettiin hienosti sopiva ja sen kuorruttava lauluääni on yhtyeen omaleimaisin elementti. Se tuo karheudellaan mukavasti elävää rupea muuten jylhänkoleaan indiepauhuun. Ydinkysymys lienee, onko Allan saanut vuoltua kaavasta perusbiisien yläpuolelle nousevia uusia kiintotähtiä indierockin taivaalle.

Yhdentoista kappaleen albumilta löytyy kaksi puoliminuuttista välisoittoa: levyn avaava Parked Car (Exterior) ja kuutosbiisinä soiva, Psykoa lainaava Parked Car (Interior). Näiden anti kokonaisuuteen on käytännössä olematon, ne eivät tuo yllätyksiä, lisäarvoa tai olennaisesti valmistele tulevaa. Varsinainen aloitus tapahtuukin introssaan itsekin häröilevällä Divella, jonka kolea syke kasvaa kaikuista tilaa hyödyntävän laulun johdolla mukavan laiskanpulskeasti, jopa raukeasti. Vaikka sävyt ovat tummat ja melankoliaa suitsitaan kuulailla kaarilla, kappaleen toteutuksessa on vastapainoksi riittävästi rauhaa ja kiireettömyyttä. Iso katedraali seisoo tukevasti ja kohoaa hiljalleen kohti korkeuksia.

Uhkailevampaa huohotusta ja energisempää ruoskintaa hyödynnetään Dying to Livellä, jossa Allan kuitenkin kuulostaisi laulavan ”dying to love”. Hillitty kimaltelu, laulun hallittu vaeltelu ja soiton päällekäyvä aggressiivisuus muodostaa ihan komea paketin, vaikka pientä paikoillaanleijailua biisissä onkin.

Shake The Cage (für Theo) ammentaa Trainspottingista tutuksi tulleesta ”choose life” -mantrasta omannäköisensä töksähtelevän huohotuksen. Tehokeino ei kuitenkaan itsessään kanna viisiminuuttista kappaletta.

Keep Me a Spacessä skottiaksentti särähtelee esiin kivasti. Heleähkösti kristalliluolassaan kaartava kappale miellyttää muutenkin korvaa rauhallisella pohdiskelullaan, jota maustetaan kirkkaasti surisevalla kitaraefektillä ja lasisesti kilahtelevilla koskettimilla. Cupid’s Dark Discossa pörinäsärö kiihtyy loppua kohden tukokseen asti. Kappaleen kuulaan riisuttujen lauluosuuksien ja täyteen ahdettujen särösurinoiden vaihtelu toimii öisessä maisemassa.

Vieläkin parempaan ylletään, kun My Body Is a Glasshouse (A Thousand Stones Ago) riisuu turhan hötkyilyn lauluvetoisesta sovituksestaan. Kiireettömästi kasvavassa, kasarilätsähtelevästi lyömiä hyödyntävässä sytkärislovarissa tuodaan samalla esiin laulun kaksipäinen rooli. Samalla kun se on yhtyeen selkeä johtotähti, se löytää myös ärsytyskynnyksen, kun katkeilua ja taittumista käytetään liikaa.

Energisemmin neonvaloissa sykkivä In My Mirror saavuttaa tässä asiassa kliimaksin. Olisikohan se ulkopuolinen tuottaja ollut oikea ihmisen sanomaan Allanille, että rajansa kaikella – käytä laulutaitoasi ja sen erikoispiirteitä biisin ehdoilla äläkä itsetarkoituksena. Onneksi samassa kappaleessa mies myös haastaa itsensä ärjähtelemään ihan kunnolla, mikä tuo sopivasti lisää tunnetta ja varianssia.

Stay Litin akustinen hiljentyminen ei riisutusta asustaan huolimatta hukkaa tunnusomaista suljetun tilan isoa kaikua, joka Glasvegasin musiikin taustalla väreilee. Biisi itsessään jää pyörimään paikoilleen, yhden ja saman asian äärelle. Päätösraita Godspeed mässäilee särövärinän suuruudella toimivan raukeasti laahaten, mutta lähtee jälleen hiukan liikaa keulimaan laulurevittelyn maneereilla.

Kaiken kaikkiaan Godspeed jättää hiukan kylmäksi. Parhaimmillaan Glasvegasin soundi on erittäin mukavaa kuultavaa, mutta hyvistä aihioista huolimatta lopputulos jää liian monessa kohtaa turhan ohueksi ja biisien iskukyky puolinaiseksi. Valitettavasti Glasgow’n herrojen paluulevy on vain ihan kiva, ei sen enempää.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This