LEVYT | Foo Fighters juhlistaa 25-vuotista uraansa reippaan riehakkaalla Medicine at Midnight -albumilla. Onko ”alternative ” nykypäivänä valtavirran pohjasoundia?
”Öisesti pohdiskeleva puoli ei potki Foo Fightersin paletissa ihan yhtä luontevasti kuin kerosiinikaahaukset.”
Stadionrockin saralla menestyksekkään uran tehnyt Foo Fighters liikahtaa kymmenennellä studioalbumillaan jopa David Bowien Let’s Dancen kaltaiseen kasariestetiikkaan. Pääasiallisena viitekehyksenä on kuitenkin edelleen vahvasti jyräävä iso rock, josta löytyy niin rähinää ja riffejä kuin pohdiskelevampiakin sävyjä.
Vaikka yhtye on monessa paikassa sijoitettu vaihtoehtorockin toki avaraan laariin, aika vähän ainakaan tässä albumissa on mitään vaihtoehtoista tai alternative-estetiikkaa, isoja kirskuvia kitaroita ja laulun rähinää kenties lukuun ottamatta. Amerikanrokkia, jossa ei juuri läpsytellä vaan kaahataan. Hardrockia kenties? Tai ehkä ”alternative” on nykypäivänä valtavirran pohjasoundia?
* *
Concrete And Gold -albumin (2017) ja sitä seuranneen kiertueen jälkeen Foo Fighters vietti pientä huilitaukoa vuoden 2018 lopulta seuraavan vuoden syksyyn, jolloin nokkamies Dave Grohl alkoi demotella uutta materiaalia. Medicine at Midnight (Roswell/RCA, 5.2.2021) äänitettiin Los Angelesin Encinossa vanhassa aavemaisessa talossa talven 2019–2020 aikana. Levyn julkaisu viivästyi koronaepidemian takia lähes vuodella.
Varsinaisia kummitustunnelmia ei albumille ole äänitysolosuhteista huolimatta jäänyt. Edellisen levyn tapaan Greg Kurstinin tuottamalla albumilla keskiössä on sekä groove että kepeiden ja synkempien hetkien muodostama vastakkainasettelu. Korkeaoktaaninen pubirock junakomppeineen on isossa roolissa, mutta siinä ei ole koko totuus.
Yhdeksän kappaleen kokonaisuuden avaa mehukkaasti na-na-na-na-naa-natteleva Making A Fire, jonka kipakasti puristava riffirock saa vastapainokseen raukeaa psykedeelistä kaarta. Menovaihde on päällä ja bileet päällä heti alusta alkaen.
Takuuvarman vauhdikkaan aloituksen jälkeen tummasti pohdiskeleva puoliakustinen Shame Shame kääntää toista poskea ja on sinänsä ihan hieno kappale, mutta kulkee sen verran aamuöisemmissä maisemissa, että se sopisi ennemmin bileiden loppupuolelle.
Jopa lehmänkellon mukaan nappaava Cloudstopper on muuten hyvä vauhtiralli, mutta pohdiskelussaan turhan pyöriskelevä. Kertosäkeen nosto ja puhdas rähisevä kaahaus toimii.
Parasta jälkeä saadaan kuitenkin, kun annetaan kasvatukselle aikaa ja tilaa. Akustisesta alusta kunnon lentoon kasvava Waiting On A War toimii, ehkä juuri ilmavuutensa ansiosta. On enemmän tilaa kasvaa, kun ei ole talla pohjassa jo kättelyssä. Jousi-instrumentaatiot ja kaikki. Levyn paras kappale!
Aiemmin mainostettu David Bowien Let’s Dance haisee ainakin nimibiisin haetun jäykässä kasarigroovessa. Öisesti pohdiskeleva puoli ei kuitenkaan potki Foo Fightersin paletissa ihan yhtä luontevasti kuin kerosiinikaahaukset. Kaunis kappale toki isoissa kaarissaan ja kuulaissa kitaramaalailuissaan. Sopii stadionien hiljaa tummenevaan yöhön keikan loppupuolelle.
Vihaisin ja kipakin ralli on No Son Of Mine, jossa yhtye mätkii ja mättää sydämensä kyllyydestä. Hyvää hevimurinaa, joskin hiukan yksiuraista. Holding Poisonilla annetaan hiukan enemmän ilmaa, mutta kitarajyrä on yhtä tiukka ja vauhtiakin piisaa. Ilme on kuitenkin vähemmän vihainen, vaikkakin päällekäyvä. Väripaletti on hyvällä tavalla rikkaampi.
Levyn ainoalla varsinaisella slovarilla Chasing Birdsillä akustinen ilmaisu kääntyy raukeuteen asti. Se ei sinänsä haittaa, mutta biisi on hiukan tylsä haaveilu. Onneksi Love Dies Youngin junakomppi muistuttaa vielä perusteeseistä perseelle potkivalla meiningillään ja kimaltelevalla poseerauksellaan.
Ihan kelpo juhlistus yhtyeen 25-vuotiselle uralle!
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sur-rurin Ville Vuorenmaa sooloilee – arviossa Päivä jolloin minusta tuli tipu
LEVYT | Ville Vuorenmaan soololevy on särössäänkin aika hempeä kokonaisuus. Nelikko onnistuu luomaan aika pienillä elementeillä pienesti hypnoottisen pelinavauksen.
Neljäs paalujuntta toden sanoo – arviossa Joni Ekman & Koiran XL4
LEVYT | Joni Ekman koirineen on neljättä kertaa täyspitkän kimpussa ja vinyylin mainostarra lupaa 100 prosenttia energiaa ja älykkyysosamääräksi puhdasta nollaa.