Brooklynin indierockylpeys The Hold Steady rullaa intensiivisesti mutta pohdiskellen

21.02.2021

Kuva: Adam Parshall

LEVYT | Newyorkilaisen indierock-kuusikon The Hold Steadyn kahdeksas albumi Open Door Policy pitää vahvan intensiteettinsä levyn alusta loppuun.

”Craig Finnin tarinoiva puhelaulutyyli on yhtyeelle omaleimainen tunnusmerkki, jonka johdolla albumin soitto raikaa sulavasti.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

The Hold Steady: Open Door Policy

  • Levy-yhtiö: Positive Jams
  • Julkaistu 19.2.2021
  • Kuuntele: Spotify

New Yorkin Brooklynistä ponnistava The Hold Steady perustettiin vuonna 2003. Open Door Policy on nykyään kuusimiehisen yhtyeen kahdeksas albumi. Juurevaa indierockia soittavan bändin soundissa ovat alusta asti kaikuneet klassisen rockin avarat maisemat ja leppoisa, joskin menevä askel The E Street Bandin tai Tom Petty & The Heartbreakersin hengessä. Craig Finnin laulutyyli on savuinen ja tumman toteava, mietiskelevää lausuntaa muistuttava. Tarinankerronta on keskeinen elementti, jota väritetään rullaavalla rockilla, pianolla ja tarpeen mukaan torvilla ja muilla asiaan sopivilla mausteilla.

Josh Kaufmanin tuottama ja D. James Goodwinin äänittämä Open Door Policy nauhoitettiin suurilta osin jo ennen korona-aikoja, syksyllä 2019. Nykyisellä kuusihenkisellä kokoonpanolla tehty vuoden 2019 Thrashing Thru the Passion oli enemmänkin kokoelma lauluja pitkältä ajalta; tällä kertaa bändi lähti luomaan yhtenäistä albumikokonaisuutta. Niinpä lopputuloksesta on helposti löydettävä musiikillinen punainen lanka. Maailman menoa tarkkailevat laulunaiheetkaan eivät ole juuri menettäneet ajankohtaisuuttaan epidemiavuoden aikana.

Vaikka The Hold Steadyn soitossa ja Finnin laulussa on tummaa patinaa ja sävyjä, on yhtyeen musiikissa mukavasti etenevä meininki ja läsnä oleva tunne toivosta. Siksi The Hold Steadyn kuunteleminen on enemmän innostavaa kuin pohtimista tai murehtimista aiheuttavaa.

Avausraita The Feelers alkaa riisutusti pianon tuella, mutta mukavan hätäiseksi ladattu paine saa pian purkautumiskanavakseen kitarasärön ja korkealle tähtitaivaalle kaartuvat maalaukset. Soundi on kuitenkin tahdiltaan hipsutteleva ja rakenteeltaan avara ja pohdiskeleva, mikä yhdistettynä särökaariin luo mukavan sähköisen tunnelman. Jos pieni voi olla massiivista, tässä niin tapahtuu.

Spices on levyn kappaleista ehkä lähimpänä vaihtoehtorockia tai indierockin uhkaavampia maisemia suhteellisen rujoine säröineen. Finnin tutusti samaan aikaan huohottavasti hölkkäävä mutta tasaisen pohdiskeleva laulu pitää touhun kuitenkin tutusti The Hold Steadynä. Täyteläisemmät kaaret tuovat vahvaa E Street -fiilistä kappaleen imuun. Lievä äkkivääryys kitarasoinnuissa toimii hyvin leppoisuuden vastapainona.

Melankolisempi Lanyards riisuu jälleen elementtejä kirkkaamman pianosoundin tieltä, mutta kasvaa korkeisiin säröpylväisiin mukavan jykevästi. Sulavasti toteutettu kasvatus ja siitä riisutumpaan ilmeeseen palaaminen tekee kappaleesta yhden levyn parhaista makupaloista. Raukea, iso, pohdiskeleva, hikinen – kaikki samassa paketissa.

Family Farm rokkaa alusta lähtien, mutta positiivisen kypsästi. Stuart Bogien, Ray Masonin ja Jordan McLeanin torviosasto täydentää upean kokonaissoinnin. Finnin tarinointi sivuaa vauhdillaan melkein räppiä. Säröjurnutus on tarttuvaa.

Unpleasant Breakfastissa ärsyttävää sireeniä muistuttava ulvahdusefekti herättää samaan aikaan naurua ja otsan rypistystä. Kappaleen rullaus pitää joka tapauksessa hyvin otteessaan. Kaahaava loppunoste tuntuu hiukan irralliselta muuhun kappaleeseen verrattuna.

Heavy Covenantin urkuhumina kasvaa askeleittain kohti isompaa sivellintä, jonka menevän töksäyttelevä askel miellyttää. The Prior Proceduren ärhäkämpi säröpoljento erittää energiaa, muttei silti riko albumin leppoisaa harmonisuutta. Torvet ovat jälleen piste i:n päälle.

Riptown junnaa enemmän paikallaan, mutta reippaus ja instrumentaation hallittu rikkaus taputuksineen kaikkineen pitää touhun innostavana.

Me & Magdalenan tempoilevampi rakenne luo häiriintyneen vastapainon Finnin kiivaalle sanailulle, mutta onneksi yhtye malttaa välillä myös kaartaa melodisesti. Pientä lerpahdusta vastaan taistelee kuitenkin onnistuneesti Hanover Cameran raukea mutta sykkivä ja haikean kaunis pienimuotoisuus. Bonuksena albumin Spotify-versiolla soiva Parade Days on hiukan valoisampi mutta yhtä lailla raukea näppäily.

Open Door Policy onnistuu olemaan alusta loppuun yhtenäinen ja avarasta raukeudestaan huolimatta reipas, jopa paikoin hikinen. Craig Finnin tarinoiva puhelaulutyyli on yhtyeelle omaleimainen tunnusmerkki, jonka johdolla albumin soitto raikaa sulavasti, riippumatta siitä mennäänkö isommin säröllä vai pienimuotoisemmin sivellen.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This