Kuvat: Andre Pozusis / Johanna Kustannus
LEVYT | Pehmeästi jazzahtava vaeltelu ja tunnerikkaat pohdiskelut lyövät nautinnollisesti kättä Arpan Valeria-albumilla.
”Valeria syventää lauluntekijän persoonaa entisestään.”
ARVOSTELU

Arppa: Valeria
- Johanna Kustannus, 2023.
- Kuuntele: Spotify
Samat hyvät asiat, jotka leimasivat Arpan edellistä Kinovalon alla -levyä (2021), ovat käytössä myös kolmoslevy Valerialla (Johanna, 2023). Arppa Airolan pehmeän vaelteleva lauluntekijyys, Ville-Veikko Airaniemen, Antti Ahoniemen ja Okko Saastamoisen muodostaman bändin jazzmainen, rauhallisesta maalailusta hikisiin spurtteihin ulottuva soitto sekä tuottaja Väinö Karjalaisen näkemys, mistä vielä viilata vähän, muodostavat myös Valerian ytimen. Keskimääriltään Valeria on Arpan raukein ja intiimein albumi tähän mennessä.
Freejazz-poukkoilevalla pyörteilyllä alkava Hiekkasäkki aivojen tilalla kumartaa töksähtävän rehellisillä säkeillään vahvasti Risto-yhtyeen suuntaan. Arpan pohdiskeleva ja tunnusomaisesti väreilevä puhelaulutapa tuo kokonaisuuteen omaa leimaa, jota bändi taustoittaa pehmeästi. Asteittain kasvava sovitus leveine, muttei liian jykevine kliimakseineen toimii hyvin albumin käynnistäjänä.
Vihdoin viimein -kappaleen kaltaista öisen tummaa, mutta kepeän jatsahtavaa Arppaa on kuultu jokaisella albumilla. ”Risto, Litku ja molemmat Jukat, Kiwanuka, Haukat ja pitkätukat” saavat esikuvakumarrusta leppoisasti hymyilevällä läpsyttelyllä, joka pyrkii svengaavasta kepeydestään huolimatta riittävästi eteenpäin.
Akustisesti rämpyttelevä Luulin että onnistuu kiireettömine pohdiskeluineen olemaan pari askelta edellistä intiimimpi. Arpan tunneladattu laulu hallittuine taittumisineen ja toimivine stemmoineen istahtaa aivokuorelle keinumaan. Hillitty pienieleisyys toimii, kun tunnelataus saadaan välitettyä kuulijalle.
Sinkkujulkaisuna kuultu Kaverin synttäreillä edustaa Arpan menevämpää puolta, jossa kitarariffi ja taputukset lähtevät heti alusta huohottamaan. Arpan sulavasti juokseva laulu tuo hienovaraiseen kaahaukseen pehmeyttä. Lähempänä pohjaa kohti oleva kaasupoljin antaa bändille mahdollisuuden tilutella, mikä sekin kumartaa Risto-yhtyeen suuntaan, vaikka Riston kaahaus on harvoin yhtä pelkistettyä ja hienovaraista kuin Arpalla.
Öisen intiimisti ja vaivihkaa maalaileva Metsänpoika popparissa tarinoi rockin ja hippiliikkeen vallankumousta ja sen vaikutusta suomalaiseen nuorisoon Love ja Peace -tatuointeineen. Hipsuttelevassa tarinoinnissa on hienoa kasvatusta, jykevämpään suuntaan kasvavaa, mutta silti hienovaraista tiluttelua ja komeita taustakuoro-osuuksia. Synttäri-kappaleessa ja Metsänpojassa on samanlaista liverevittelyä lupailevaa potentiaalia.
Levyn menevin raita on myös sinkkuna kuultu Paha meno Pengerkadulla, jossa kepeän jazzahtava vaaniskelu kohtaa veikeästi huohottavan, rautalankavinguttelevan takaa-ajon. Viekää lapset sisään, nyt on paha meno! Rakoileva rakkaus on johtanut epätoivoisiin tekoihin ja poliisin takaa-ajamaksi. Hypnoottinen kertosäe, uutisraportti ja hiljaisimpinakin hetkinään iloisen menevä svengi taputuksineen luovat hienon kokonaispaletin.
Maailman hitain biisi on nimensä mukaisesti raukea ja pelkistetty öinen silittely. Biisi voi olla maailman hitain, mutta silti se on melkoisen intensiivinen. Uninen intiimi laulu venyttelevine harsoineen luo vaivihkaisesti hypnoosia.
Akustinen valssi Kartta väärinpäin on syystä nostettu sinkkujen joukkoon; Okko Saastamoisen mandoliininäppäilyn koristelema kaunokainen on albumin selkein tähtihetki. Raukea ja tunnelmallinen valssinpyörre tarttuu liimamaisesti korviin ja on aiheuttanut ensikuunteluista lähtien mukanalaulelua. Nyt mennään mäntyjä päin kuin Jarkko Martikainen, mutta arppamaisella heleällä otteella. Nimibiisi Valeria saa päättää hienon albumikokonaisuuden hissuttelevalla slovarinäppäilyllä, jonka haikea hymy ihastuttaa. Tarinan juoksevuus nappaa mukaansa lähes edellisen kappaleen tapaan.
Arpan jatsahtava folkpop on alusta asti soinut omaleimaisena ja ajallisista viitteistään huolimatta ajattomana. Valeria on sen rauhallisin ja intiimein luku ja syventää lauluntekijän persoonaa entisestään. Arppa bändeineen ja tukijoukkoineen mestaroi pienieleistä Arppa-poppia sympaattisesti kuin keulakuvansa lämmin hymy.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Joni Ekman svengaa raukean raikkaasti – arviossa Joko saa laulaa?
LEVYT | Tamperelaisartistin seitsemäs levy tiivistää rock-kaihoa toimivan ytimekkäästi. Joni Ekmanin rock-pohjainen svengi ei ole tunkkaista vaan vaivattoman koukukasta.
Ei pöllömpää – Pelle Miljoonan varhaisia singlejä pitkästä aikaa vinyylikokoelmalla
LEVYT | Suomalaisen punkin ja uuden aallon singleistä kasattujen kokoelmalevyjen sarja jatkuu. Vuorossa ovat Pelle Miljoonan eri yhtyeiden 7-tuumaiset vuosilta 1978–1981. CD-versio ulottuu vuoteen 1989.
Riittävän synkkää marraskuuhun? Skepticism-yhtyeen lajityyppiklassikko Stormcrowfleet jälleen vinyylinä
LEVYT | Jos hevirokkia ei voi viedä kirkkoon, ehkäpä kirkkourut voi viedä hevibändille, mietti Eero Pöyry 1990-luvun alussa. Pohdinta johti kokonaisen musiikkityylin kehitykseen.
Levykatsaus: Laura Netzel, Niillas Holmberg & Pauli Lyytinen, Esa Pietilä, Ville Matvejeff
LEVYT | Marja Mustakallion levylautasella on ollut hengellistä kuoromusiikkia, jousikvartettoja, nykysävellyksiä sekä runojen, joikun ja äänitaiteen yhdistelmää.




