Andra Ursuţan veistoksia ja taustalla Rosemarie Trockelin teoksia. Kuva: Katri Kovasiipi
KUVATAIDE | Venetsian tämänvuotisen kuvataidebiennaalin suuria teemoja ovat kehollisuus ja sen muutokset, binäärisestä sukupuolien hahmottamisesta ja ihmiskeskeisestä ajattelusta irtautuminen sekä kyborgiuden ja kolonialismin käsittely.
59. Venetsian biennaali 27.11. asti.
59. Venetsian biennaalin kuraattori Cecilia Alemani on panostanut erityisesti naistaiteilijoiden esille tuomiseen. Mukana on myös taiteilijoita, jotka eivät esittäydy tai nimeä itseään kaksijakoisen sukupuolimäärittelyn kautta.
Posthumanismin hengessä näyttelyn taiteilijat tarkastelevat maailmaa ja ihmisyyttä myös muunlajisten näkökulmia etsien sekä kyborgiuteen kasvavia teknologiayhteyksiä tutkien. Taidekentällä aiemmin väheksytyt käsityötekniikat ovat vahvasti ja monipuolisesti edustettuina. Erilaisin tekniikoin toteutetut massiiviset keramiikka- ja tekstiiliveistokset nousevat yli tuhannen teoksen runsaudesta vahvasti esiin.
Englantilaisen Emma Talbotin (s. 1969) tekstiiliveistos on osa installaatiota Why Do We Think We Can Outwit Nature? (2021). Teoksen äärellä ei voi olla ajattelematta suomalaisen Pauliina Turakka Purhosen veistoksia, joita on parhaillaan esillä Finlayson Art Areassa Tampereella ja Mäntän kuvataideviikoilla.
Syvyyttä kokonaisuuteen luovat nerokkaasti nykytaideteosten kanssa keskustelevat aikakapselit, jotka osoittavat konkreettisesti, että nykykielellä posthumanistisiksi luokittelemiamme ideoita voi tunnistaa jo 1900-luvun alun naistaiteilijoilta.
Kohti kyborgeja
Vuodesta 1917 alkaen yhdysvaltalainen taiteilija Anna Coleman Ladd (1878–1939) valmisti käsityönä ensimmäisen maailmansodan sotaveteraaneille taidokkaita kasvoproteeseja. Videot ja valokuvat näiden yksilöllisten proteesien sovittamisesta koskettavat minua syvältä.
Kasvonsa sodassa menettäneitä nuorukaisia kohdeltiin hirviöinä, koska muiden ihmisten oli vaikeaa katsoa silmätöntä tai toisen puolen kasvoistaan menettänyttä miestä. Uhri isänmaan hyväksi ei pyhittänytkään sankarin rujoa ulkomuotoa.
Ladd valjasti hallitsemansa tekniikat ja taiteilijan taitonsa näiden nuorten miesten itsekunnioituksen ja kasvojen palauttamiseksi. Yhden kasvoproteesin valmistamiseen tarvittiin kuukausien intensiivistä työskentelyä ja lukuisia sovituskertoja. Olen mykistynyt Laddin taitojen ja tekojen merkitysten äärellä.
Kuvapari havainnollistaa Anna Coleman Laddin vuonna 1918 käsityönä valmistaman proteesin aikaansaamaa muutosta ensimmäisessä maailmansodassa silmänsä menettäneen miehen kasvoilla.
Nykytaiteilijoista hätkähdyttävimpiä kyborgiuden ilmaisuja edustaa yhdysvaltalainen Tishan Hsu (s. 1951). Hänen teoksissaan ihmisen osat sulautuvat sairaalasänkyjä muistuttaviin rakennelmiin. Hsu avaa installaatioillaan kysymyksiä teknologian merkityksestä elämää ylläpitävänä ja toisaalta ihmisyyttä rajoittavana ja pilkkovana ilmiönä.
Teknologian terveydenhuoltoon ja sairaanhoitoon tuoma tehokkuus sisältää myös kovia ja kylmiä elementtejä. Teosten tarkoituksellinen ristiriitaisuus ja kliininen outous on yhtä aikaa puoleensavetävää ja ahdistavaa.
Yhdysvaltalaisen Tishan Hsun teokset keskittyvät teknologian ja ihmiskehon suhteeseen. Phone-Breath-Bed on vuodelta 2021.
Omia kehonosiaan sekä kierrätysjätteitä muotteina käyttänyt Andra Ursuţa (s. 1979) luo veistoksiinsa kyborgeja, joissa viittaukset ihmisyyteen kietoutuvat tieteiselokuvien alienmaisiin hahmoihin. Orgaaniset muodot sulautuvat artefakteihin, ja veistosten hehkuvat värit yhdistyneinä kristallinkovien muotojen moniselitteisyyteen luovat mielikuvitusta herättävää, intensiivistä kauneutta.
(Katso kansikuva.)
Kohti naiskehon vapautta
Taiteilijuuden villiä vapautta ja kehollisuuden rajojen testausta toteuttivat jo 1920-luvun dadaisti-naiset. Oman kehonsa rajojen testaamisella ja kyborgiuden mahdollisuudella leikitteli performansseissaan varsinkin paronitar Elsa von Freytag-Loringhoven (1874–1927). Hän jäi taidehistoriassa ystävänsä Marcel Duchampin varjoon, mutta on viime aikoina saanut osakseen uutta kiinnostusta ja arvostusta.
Paronitar Elsa von Freytag-Loringhovenia kutsuttiin aikanaan ”Dadan äidiksi” (Mother of Dada). Hän oli Marcel Duchampin ystävä ja teki performanssiensa ohella readymade-taidetta itsekin.
Sveitsissä vuonna 1970 syntynyt, Yhdysvalloissa asuva Louise Bonnet käsittelee taiteessaan voimakkaasti naisen kehoa. Rinnat, nännit, pakarat, ruumiinaukot ja niiden tuottamat eritteet saavat teoksissa päähuomion.
Bonnetin maalausta The Pisser Triptych (2021–2022) katsellessa voi ainakin yhtenä taiteellisena esikuvana helposti tunnistaa Pablo Picasson. Bonnet kuvaa aiheita, jotka yleensä piilotetaan: pelkästään naisen kehon tuottamien eritteiden kätkemiseen on kehitetty valtavasti myös liiketaloudellista toimintaa.
Laittamalla nämä yleensä noloiksi koetut ja salaisiksi määrätyt ruumiintoiminnot kirjaimellisesti valokeilaan Bonnet onnistuu tuottamaan huojentavia tunteita. Omalla tavallaan esteettisenä ja realistisesta ilmaisusta surrealismiin irtautuvana Bonnetin maalaus on myös humoristinen.
Keskeisimpänä kuitenkin koen sen merkityksen naiskehoon kohdistettujen, kulttuurisesti rakennettujen häpeän painolastien purkajana.
Sveitsiläisen Louise Bonnetin öljymaalaus The Pisser Triptych (2021–2022) muistuttaa rakenteeltaan alttaritaulua ja vapauttaa naiskehon eritteet häpeän kahleista.
Irti ihmiskeskeisestä näkökulmasta
Tanssi oli taiteellisen ilmaisun ydintä esimerkiksi saksalaiselle Lavinia Schulzille (1896–1924) sekä hänen miehelleen ja taiteilijakumppanilleen Walter Holdtille (1899–1924), jotka työskentelivät Weimarin Saksassa ennen Hitlerin ja kansallissosialistien valtaannousua. Heidän ekspressionistisiin, ehkäpä karnevalistisiinkin tanssiesityksiinsä kuuluivat olennaisina osina mielikuvitukselliset, hybridimäiset puvut, joiden olemuksissa on viitteitä eläinhahmoihin.
Vuonna 1924 traagisesti kuolleiden Schulzin ja Holdtin valmistamia pukuja ja valokuvia tanssiperformansseista löydettiin vuonna 1980 alkuperäisissä säilytyslaatikoissaan. Löytö on ollut merkittävää todistusaineistoa 1920-luvun saksalaisesta tanssikulttuurista.
Löydettyjen mallien pohjalta valmistetut, Venetsian biennaalissa nyt nähtävät pukujen replikat tempaisevat katsojansa kiehtovan aikamatkan kynnykselle.
Lavinia Schultzin ja Walter Holdtin valmistamat alkuperäiset tanssiasut valmistuivat heidän kuolinvuonnaan 1924. Venetsian biennaalissa nähtävät replikat tehtiin vuosina 2005–2006 (Collection Museum für Kunst und Gewerbe, Hampuri).
Saksalaisen Raphaela Vogelin (s. 1986) veistosinstallaatio on yhtä aikaa hulvaton ja traaginen. Valkoiset, rakenteeltaan hauraan luurankomaiset kirahvit vetävät perässään jättikokoista penistä, johon kiinnitetyissä infolappusissa lukee tuon patriarkaalisen maailman hengellisen keskipisteen anatomisia yksityiskohtia ja etenkin siihen liittyviä sairauksia.
Mittakaava, jossa kirahvit ja niiden perässään vetämä lasti esitetään, kertoo paljon. Teos on tavallaan posthumanistinen vitsi, johon kätkeytyy myös paljon kritiikkiä. Sitä katsellessa ei voi olla ajattelematta, miten paljon maailman resursseja ja muiden lajien elämänedellytyksiä uhrataan inhimillisen, patriarkaalisen voiman nostattamiseksi, ylläpitämiseksi ja suojelemiseksi.
Saksalaisen Raphaela Vogelin Können und Müssen (Ability and Necessity) on kerronnaltaan voimakas installaatio vuodelta 2022.
Jo Giardinin näyttelyalueelle saavuttaessa ihmisen näkökulmasta vaatii irtautumaan Katharina Fritschin (s. 1956) massiivinen veistos Elephant (1987). Korokkeelle asetettua veistosta on katsottava ylöspäin niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin. Taiteilijan suurenmoisen kädentaitojen näytteen ohella se on muistutus Toni-nimisestä elefantista, joka asui 1890-luvulla nykyisin biennaalialueena tunnetun Giardinin puistoalueella ja tunnettiin nimellä ”Giardinin vanki”.
Eläinten hyväksikäyttö pelkästään ihmisten uteliaisuuden ja esteettisen mielihyvän palvelijoina herättää laajoja ja monitasoisia eettisiä kysymyksiä.
Saksalaisen Katharina Fritschin massiivinen veistos Elephant on vuodelta 1987.
Kehon politiikat
Kolonialistisia asenteita tanssissaan representoi ja kai parodioikin Josephine Baker (1906–1975), jonka tanssiesityksiin perustuva riehakas video Dans Revue des Foliés Bergere, danse avec plumes (1925) on mukana yhdessä Giardinin aikakapseliksi muokatussa näyttelysalissa. Suosioon noustuaan, uransa myöhemmissä vaiheissa Baker tuli tunnetuksi rasisminvastaisesta aktivismistaan. Toisen maailmansodan aikaan hän osallistui myös Ranskan vastarintaliikkeen toimintaan.
Josephine Bakerin 56 sekuntia kestävä tanssitaltiointi Dans Revue des Folies Bergère, danse avec plums on alun perin vuodelta 1925. Biennaalissa nähdään alkuperäiseltä filmiltä digitoitu versio.
Samasta salista löytyy videomateriaalia saksalaisen Mary Wigmanin (1886–1976) tanssista. Ekspressionistisella ilmaisullaan Wigman ja muut Ausdruckstanzina tunnetun tanssisuuntauksen harjoittajat pyrkivät ilmaisemaan tanssijan välittömiä tunnereaktioita. Näin he haastoivat baletin täydellisyyttä tavoittelevat kaavamaiset perinteet ja idealisoidut tarinat.
Wigman otti tanssillaan kantaa ajankohtaisiin aiheisiin, kuten nationalismin nousuun Saksassa. Naamio kasvoillaan hän tanssii istuen, kuin maahan juurtuneena ja kaiken maan voiman kehonsa kautta välittäen.
Mary Wigman: Hexentanz (ote elokuvasta Mary Wigman Tanzt, 1930).
Brasilialainen Rosana Paulino (s. 1967) purkaa kolonialismia ja orjakauppaa oikeuttaneita rasistisia narratiiveja akvarellia ja grafiittia yhdistävissä teoksissaan. Vaikka ne ovat tekniikaltaan tavallaan kevyitä ja melko pienikokoisia, ne jäivät mieleeni yksinä koko biennaalin vaikuttavimmista ja koskettavimmista. Akvarellin ja hiilipiirroksen yhdistelmä on ilmaisumuotona välitön; tekijän läsnäolon voi aistia, ja näiden teosten kohdalla se on voimakas.
Rosana Paulinon teos From Senhora das Plantas series (2021) on toteutettu akvarellilla ja grafiitilla paperille.
Ukraina
Edes Venetsian romanttisten kanaalien, gondolieerien a-hoi-huutojen ja värikkäiden rakennusten ympäröimänä ei voi täysin unohtaa tilannetta, jossa maailmamme nyt kipuilee. Koronapandemia ei ole läheskään ohi, mutta sitäkin suuremman varjon yllemme luo sota Ukrainassa ja sitä reunustava globaali militarisoituminen.
Ukraina on Giardinin ulkotilassa vahvasti esillä. Kokonainen aukio, Piazza Ucraina on omistettu Ukrainan hädälle. Aukiota hallitseva hiekkasäkki-installaatio muistuttaa biennaalissa pyörivää taideväkeä sodan tuottamasta tuskasta ja turvattomuudesta. Aukiolle pystytetyissä tummanpuhuvissa pylväissä on tulosteita ukrainalaisten taiteilijoiden biennaaliin lähettämistä teoskuvista – on syntymässä The Wartime Art Archive, sota-ajan taidearkisto.
Jokaisessa tulosteessa on lyhyt esittelyteksti ja teoksen syntypäivämäärä. Teoskuvien pitäisi voida korvautua uusilla, mutta kaikki heinäkuun alussa näkemäni tulosteet oli päivätty maaliskuulle. Taide niin kuin moni muukin hyvä asia jää sotatilanteessa aina häviölle.
Ukrainan paviljongissa on esillä taiteilija Pavlo Makovin installaatio The Fountain of Exhaustion/ Acqua Alta, joka on valmistunut jo vuonna 1995. Nykyhetki tuottaa teokselle uusia, aiempaa raskaampia tulkintakehyksiä.
Piazza Ucrainan taustalla on joka tapauksessa ollut hyviä tavoitteita. Sille kootun The Wartime Art Archiven taustavoimana on Ukrainian Emergency Art Fund (UEAF), joka kerää lahjoituksia ukrainalaisten riippumattomien taiteilijoiden ja taidehankkeiden hyväksi. Lisätietoja ja löytyy UEAF:n sivuilta. Tätä tekstiä kirjoittaessani sivustolta löytämäni tuoreimmat lahjoitusraportit on päivätty toukokuulle.
Arsenalesta löytyy myös näyttelysali, jossa sijaitsee Ukrainan paviljonki. Taiteilija Pavlo Makovin installaatio The Fountain of Exhaustion / Acqua Alta on valmistunut jo vuonna 1995.
Seinänkokoisessa teoksessa pyramidimaiseen muodostelmaan kiinnitettyihin tratteihin (suppiloihin) virtaa vettä taukoamatta. Vesi laskee läpi levenevien, yhä runsaslukuisimpien trattirivistöjen virraten samalla hiljalleen yli äyräiden, yli jokaisen rivistön.
Muodostelman ylimmästä, vain yhdestä tratista alkava ja monistuva vaivihkainen tulva muistuttaa nykyhetken kontekstissa esimerkiksi siitä, miten yhdenkin sodan uhrin kärsimys laajenee ensin lähipiiriin, sitten perheeseen, sukuun ja yhä laajeneviin yhteisöihin. Samalla se toteaa, miten yhden ihmisen hirmutekojen vaikutukset leviävät yhdestä kansasta vähintään koko maanosaa ja jopa koko maailmaa koskeviksi kriiseiksi. Tätä tapahtuu kaiken aikaa ympäri maailmaa, mutta me näemme sen tällä kertaa erityisen läheltä.
Valmistuessaan teos on tuottanut erilaisia assosiaatioita kuin nyt. Pelkistetyssä oivaltavuudessaan se synnyttää ajan muutoksissa eläviä merkityksiä.
Giardinin ulkoalueella on laajahko Piazza Ucraina, johon pystytettyihin paaluihin on kiinnitetty tulosteita ukrainalaisten taiteilijoiden lähettämistä teoskuvista. The Wartime Art Archiven taustavoimana on toiminut Ukrainian Emergency Art Fund (UEAF).
Käyntini Venetsian biennaalissa oli opintomatka osana Suomen Kulttuurirahaston tukemaa kirjoittajakoulua kriitikoille. Koulutus toteutui muilta osin syyskaudella 2020, mutta pandemian vuoksi matkaosuus oli mahdollista toteuttaa vasta nyt, vuoteen 2022 siirretyssä kuvataidebiennaalissa.
Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
* *
Lue myös
Marja-Liisa Torniaisen kirjoittamat arviot 59. Venetsian biennaalista
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
FLASH4 pimentää Finlaysonin Vooningin ikkunat – ei ole valoa, jos ei ole vastavoimaa
VALOTAIDE | Kahden viikon ajan Finlaysonilla voi ottaa tuntumaa valotaiteeseen. Esillä on 22 taiteilijan teoksia, mikä tekee FLASH4-tapahtumasta suurimman koskaan Suomessa nähdyn valotaiteen näyttelyn.
Kissat kirmailevat minigolfradalla – Pontus Pettersonin Pancor Poetics Taidehallissa
KUVATAIDE | Ruotsalaiskoreografi Pontus Pettersson loi Helsingin Taidehalliin vuorovaikutteisin kissainstallaation.
Tampereen museot 2025: Muumien maailmaan pääsee ensi vuonna tutustumaan ilmaistapahtumissa
NÄYTTELYT | Vapriikki esittelee supersankareita, Tampereen taidemuseo surrealismia ja Milavida Rooman oopperan pukuloistoa. Sara Hildénin taidemuseon kevään taiteilija on Heikki Marila.
